sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kapuloita elämän rattaisiin, huiskis! -kirjanen



Minä rohkaisin mieleni ja laitoin tänne nyt sitten mainoksen pienestä aikuisten katselukirjasestani (voi sitä lapsetkin katsella, kyllä kestää päivänvalon). Kuvassa on etukansi ja vähän painotietoutta.

Heittäydyin innoissani ihan hurjaksi ja tilasin kokonaista viiden kappaleen parannellun painoksen.
Kuvat ovat hassuja piirustuksiani, hassuine ajatuksineni. Mukana myös hippo ja  "väriä ja viineripullaa!"

Kuvien laatu 300 dpi ja max result. RGB-värit.  Itse olen ainakin suht tyytyväinen painojälkeen (Smartphoto).

Tällaisen omakustanteen myyn melkein omakustannushintaan: 8,50 euroa postikuluineen. Niiettä jos joku tahtoo tilata, niin viesti s-postiini:  kiire.pakolainen@pp.inet.fi. Toimitan heti, kun saan kirjaset painosta. (n. 2 viikkoa, luulisin).

Hui, kun jännittää. Aatelkaa nyt tällainen vanha kääkkä ryhtyy moiseen hommaan!





keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Tiistaiklassikko: Kosinta vanhan lampun loisteessa



Tämä on jo klassikko. Ainakin minulle.  Tämä on  taitelija  SusuPetalin upea maalaus, nimeltään Kosinta.

Kosinta pääsi torpalta löytyneisiin ikivanhoihin kehyksiin. Minusta ne sopii tuon hilpeän maalauksen vanhanajan tunnelmaan. Taulu on ollut kesävieraitteni jatkuvan ihastuksen kohteena.  Itsekään en kyllästy katselemaan sitä ja mielikuvittelemaan tarinaa sen ympärille.  Se muuttaakin ensitilassa kaupunkikotiini
Kiitos Susu.



Tässä on toinen klassikko. Ikivanha lamppu, jonka parikymmentävuotta sitten ostin Espanjasta, Fuengirolan kirpputorilta. Se on niin skrumeluurinen ja ruma, että se on jopa  kaunis. 


maanantai 24. syyskuuta 2012

Eläimellistä menoa....




Luova lauantai haastoi eläimelliseen menoon.

Vastaväripullot


Viikon värikollaasissa haettiin vastavärejä oman valinnan mukaan. Minä tuolla vähän pullojen kanssa häärästelin ja läiskäsin ne kollaasiksi.


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kuvakoon pienentäminen ja optimointi syyspäivää tasatessa



Vaahtera keikistelee syyspäivän tasauksen valossa!

Huomenta kaikki aamuvirkut ja myöhäisheränneet. Harvinaisen pitkäuninen yö takana, peräti neljä tuntia!  Eihän minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan tästä kuvasta ja sen optimoinnista. Kun kuvatilani loppui, sain hyviä neuvoja, opastuksia. Miiwi pelasti blogini (molemmat) ja lepis neuvoi kuvan pienentämisen ja optimoinnin niksit.
Tämän vaahterakuvan alkuperäinen koko oli 3,4 megabittiä!!! Tämän kokoiset kuvat syövät kyllä kuvatilan äkkiä poskeensa.

Lepiksen neuvoja noudattaen sain kuvakoon pienennettyä 207 kilobittiin! Eikä vielä pahempaa pikselöitymistä näy, jos nyt ei ihan suurennuslasilla katsele. Vielä kuvan laatu kestää jopa yhden click-suurennoksen.

Tämmöiset toimenpiteet (lepiksen opastus)  suoritin:
Photoshopissa on sisäänrakennettu optimointikone. Kuvia muokatessani, sitten kun se on mieleinen, vaihdan ensi kuvan pikselimäärän. Eli Image -> Image Size -> otan pois päältä seuraavat: scale styles, constrain propotions ja resample image. Sitten vaihdan resoluution 72 pixels/inch (näytöt eivät ole enempää). Varsinaisen kuvan pienentämisen teen aina Crop-työkalulla. Sitten menen File-valikkoon ja valitsen sieltä Save for Web & Devices -> aukeaa uusi ikkuna, jossa säätelen kuvan kokoa niin kauan, että sen latausaika on alle 20 sekuntia. Huom! Tämä toimenpide liian pitkälle vietynä saattaa pikselöittää eli huonontaa kuvan laatua radikaalisti.
Sitten vain tallennan. Mulla on oma kansio nettiin tuleville kuville ja joskus otan niistä välikopioita toiseen. Alkuperäiset jätän aina koskemattomiksi.


Nyt olen vannoutunut kuvanpienentäjä, sillä säästää ihan huisisti tilaa. Myöskin tuo kansio nettikuville oli hyvä kikka. Nyt sitten yhdestä kansiosta näen, mitä kaikkea olen nettiin änkenyt. Siis tästä eteenpäin.

Syyspäivän iloja kaikille!

lauantai 22. syyskuuta 2012

31 vuotta sitten!


Viimeyönä aloin setviä paperikasoja, kaappeja, hyllyjä, säilömyslaatikoita... Tämä öljyvärityö pullahti käsiini. Piti oikein pysähtyä miettimään ajan kulua. Olin silloin öljyvärikurssilla Työväenopistossa. Tehtävänä oli postikorttikuvasta maalata isompi, A3-kokoa. Mallikortit arvottiin ja minulle sattui tämä. Muistan harmitelleeni, kun en saanut sitä unikkopeltokorttia....  Mutta herrajjestas, siitä on jo 31 vuotta! Kylläpäs minä olen äkkiä vanhentunut. 

Piti  heti valokuvata työ, moneen kertaan,  ja  tänne blogiin lätkästä. Muistoksi itselleni.



Osasuurennoksia.



Luulenpa, että kehystän sen. Onhan se suorastaan monumentti itselleni. Että on joskus jaksanut ja viitsinyt.

perjantai 21. syyskuuta 2012

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Ex Librikseni ja kukas se kissanhännän... ellei kissa itse



Olen koko syksyn iloinnut bloggaajien saavutuksista. Heidän uusista kirjoistaan, runokirjoistaan, tulevista ja olevista taidenäyttelyistään. Elegia, Ari, Uuna, Susupetal, Johanna ja varmasti moni moni muukin. Hienoa kertakaikkiaan. Onnittelut heille, sydämestäni.! Pakko on vielä mainita hunajantekijät ja koruntekijät!!!

Ei ei kateellinen en ole. En edes osaa. Ylpeä olen heistä.

Minä vaan en saa mitään aikaseksi. Suunnittelen, häärästelen, kaavailen, ei vaan synny mitään. Hyvän lopputuloksen saaminen vaatii paljon työtä. Osaamista. Voimia. Kärsivällisyyttä. Pitkää pinnaa. Rohkeutta.  Ja ties vaikka mitä. Minulla ei taida olla noista mitään. Tai jos onkin, ne ovat jossain piilossa. Nurkassa. Hiljaa kritiikinpelossa. Varsinkin itsekritiikin, joka on voimallisin päällepäsmäri minussa.

Vaan ette tiedäkään. Tein minäkin yhden kirjan. Sellaisen aikuisten katselukirjan jossa saa nauraa jos naurattaa. Sellaisen joita pikkulapsille annetaan katseltavaksi. Ei mene sivut helposti hiirenkorville, eikä haittaa sivuille tippuneet jugurttiläntit. Ne voi pyyhkiä pois. Otin kirjasesta kokonaista kolmen kappaleen koe-erän. Niiettä julkaistu on. Mitäs siihen sanotte. Itskritiikki on tosin käynyt sen moneen kertaan läpi ja päättänyt, että pitää parantaa. Hahaaaa.

Enivei, itsetunnon kohottamiseksi päätin suoda itselleni oman exlibirekseni. Eikö ookin huikeeta ja hienooo. Jos joskus saan pienenpienestä kirjasestani parannetun painoksen, niin ehdottomasti laitan siihen exlibrikseni.

Paras kissanhännännostaja on kissa itse. 





tiistai 18. syyskuuta 2012

Niin mielelläni






Niin mielelläni
kietoutuisin
viileisiin lakanoihin
unen  suloiseen viittaan

kuulisin vain kulkevaa tuulta
jota ilma on täynnä

Miten mielelläni
olisin unessa jossa
ei ole mitään
ei kulman kulmaa
vain unta
syvää pehmeää unta

Vain unta
täynnä
raikasta tuulta
hengitystä

- kiiris -

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

APUA, KUVATILA LOPPU!


Voi apua, mitäs minä nyt teen, kun en saa tänne enää kuvan kuvaa!  Tila on loppu, ilmoittaa blogger, vai mikä sen nyt ilmoittaakaan.

Tää on nyt ihan pihalla kuin pyykkipoika. Mikä avuksi, neuvoksi?

lauantai 15. syyskuuta 2012

Pudokkaat ja Iso Tii


Muutamia päiviä sitten aurinko heitti kuperkeikkaa ja jätti jälkeensä ihmeellisen kajastuksen...
Tänään on niin mustanharmaata, ankean näköistä ja vettä roimii taivaan täydeltä. Ei sellaista kuvaa voi tähän laittaa!


Hassu ilmestys on parvekekököttäjän horisontissa: Golffarin unelma,  Iso Tii :)))


Kun istuu ihan hiljaa ja katselee... voi nähdä pudokkaiden armeijan...


Villiviini on vähitellen pukeutumassa syysasuunsa. Nyt minä mietin, että miten saan sen talvehtimaan. Olen sen varastanut (!) ja juurruttanut. Pikkuruukussa juuret paleltuvat, pitäisiköhän ottaa se sisälle uutta kasvukautta odottelemaan....




Katselin partsiltani tuone Arabian rantaan päin, koneelle ja digipiirustamaan....Siellä rakennetaan aivan hurjaan tahtiin. Ja mitä lähemmäs rantaa (Vanhankaupungin lahti) talo nousee, sitä korkeampi siitä tulee. Taitaa minulta tyystin kadota merinäköalani....



maanantai 10. syyskuuta 2012

"Aurinkoinen Optimismi"


Edellisestä postauksestani joku kysyi, että mistä nämä ideat kuviisi kumpuaa? Otin tänään tyhjän näytön, hiiren ja aloin viivata. Kun työ oli valmis eli en halunnut lisätä siihen enää viivaakaan, aloin itse miettimään tuota kysymystä. Päästä ne tulee. Sieltä missä mieli asuu.  Elämäni niissä heijastuu, halusin tai en. Voisin ajatella, että työni ovat rehellisiä. Ne ovat minä. Minuuden purkauksia. Tuntojen purkauksia. Helpottavia viivoja.

Olen huono sanankäyttäjä. Alan pullikoimaan, katoan sivulauseisiin, epäollennaiseen. Käytän ylisanoja. Liikaa adjektiiveja.  Kaunistelen asioita: "eihän nyt noin voi sanoa..!".

Minulle viiva on rehellinen. Lahjomaton. Suorasukainen. Selittelemätön. Kun viivan näytölle vetäisen, se on siinä. Kaksi viivaa. Ne on siinä. Monta viivaa. Ne on siinä. Lopputuloksesta en koskaan etukäteen tiedä. Yhtään vetämääni viivaa en poista. Jos poistaisin, valehtelisin ja huijaisin itseäni. Kaunistelisin. Sortuisin asettelemaan.

Miksi sitten keltainen pallo? Ehkä päässäni vilahti valoisa ajatus. Näkymä. Joku hyvä.

Työlle on aina hankalaa keksiä nimi. Olen tosi huono siinä. Eräs bloggaaja kertoi avaavansa kirjan ja silmät ummessa sormi johonkin tekstin sekaan ja siitä nimi!

Minä tein samoin. Viivatyö oli valmiina näytölläni, nimettömänä. Luin päivän lehteä... ja silmät kiinni... sormi sivulle. Siitä se nimi löytyi. Tv-sivustolta, erään elokuvan esittelystä:... "aurinkoinen optimismi". Kiiruhdin heti tietsikan ääreen. Lisäsin piirukseeni nuo sanat (englanniksi ne tuntuivat hienommalta??? ).  Samalla ajattelin, että tuo keltainen pallo näyttääkin auringolta. Ihme sattumus.

 Usein kyllä mietin, että kehtaako tällaisia sotkuja blogiinsa laittaa, mitähän muutkin ajattelee... että mikä tuokin kuvittelee olevansa viivoinensa...  Sitten kuitenkin rohkaistun ja länttään kuvan blogiini. Sehän on minä. Ja minä olen tällainen. Ei voi mitään.

Jos pääni käskee kättäni viivoja tekemään. Teen. Väkisin ei voi tehdä mitään. Ainakaan minä.Tilapäinen suuri ja merkittävä  elämänmyllerrykseni voisi taltioitua kuviksi. Voisin vaikka laittaa ne seinälleni. Tunnemuistoksi.





lauantai 8. syyskuuta 2012

Makrotex täyttää vuoden!!




Haasteena oli kuvata  kolmen kuvan sarja omavalintaisesta aiheesta.

Täällä muiden sarjat.

Minusta tulee isona kokki!



ONNEA SAMU MUMMIN KULLANNUPPU, 15-v!!!

On ihanaa "omistaa" kullannuppuja. Minulla on niitä kaksi. Ja niitten äiti! Siis oikeestaan kolme♥♥♥



"moottolipyölä on moottolipyölä, skootteli on lällälipyölä
namutia naitia kattattan, moottolipyölällä lattattan"....

Arvatkaas, oliko mummilla naurussa pitelemistä, kun veljekset tyypillisessä kesäasussaan pyyhkivät menemään pitkin mökkititetä ja laulu raikasi....! Ja nyt nuo ihanaiset ovat jo aikuisiän kynnyksellä....




torstai 6. syyskuuta 2012

"Ettei vaan säry!"




Elettiin 1920-lukua. Karjalassa, Pyörän kylässä. Vaatimattomissa oloissa. Ajan harmaannuttamassa hirsitalossa, jossa asui useampi sukupolvi. Navetassa ammui yksi lehmä, kotitarvelehmä. Siitä saatiin maidot, kermat ja kirnuvoit. Lehmä piti pihamaan kasvun kurissa. Söi niittykukat, heinät, ruohot. Niistä siirtyi maku maitoon, ne värjäsivät voin auringonkeltaiseksi.

Pieni tyttö mutusteli aamupuuroa. Mummi lorautti puuroon maitoa. Aamusella lypsettyä separoimatonta lämmintä maitoa. Kannusta. Vaaleansinisestä pienestä posliinikannusta. Se oli pöydän koru. Tyttö ihaili ja silitteli sitä. Tytön mielestä kannu oli maailman kaunein esine. Isommat kannut olivat pulleita. Tämä oli suoraryhtinen ja sileä. ”Katsoa saa vaan ei koskea”, toppuutteli mummi, ”ettei vaan säry”. Aamupalan jälkeen kannu puhdistettiin huolella ja laitettiin kaappiin, ylimmälle hyllylle. ”Ettei vaan säry!”

Tuli sota. Evakkomatkat. Mummi kuoli. Kannu hävisi. Tyttö oli jo aikuisiän kynnyksellä. Muistaa ajatelleensa, että ottikohan mummi sen kannun arkkuun mukaan, ”ettei vaan säry”.

Aika tikitti. Tyttö, yli 70-v, jo elämänsä puolivälin ylittänyt, ehtoopuolelle siirtynyt, kuten Karjalassa sanottiin. Muistilokeroista ilmestyi tuo kannu. Edelleenkin taitavana piirtäjänä tyttö alkoi hahmottaa kannun ääriviivoja. Muisti että siinä oli yhtä terävä nokka, kuin otinkin. Muisti, että kaatonokka oli hirmusen suuri. Maitoa piti lorauttaa varoen, ettei koko kannu tyhjennyt kerralla. Piirteli monet paperit, monet luonnokset. Hänelle tuli pakonomainen tarve luoda tuo kannu uudelleen. Palauttaa se olemaan.

Tyttö75-v ilmoittautui Työväenopiston keramiikkakurssille. Sai kasan savea eteensä. Otti piirustukset ja alkoi muovata. Dreijaa hän ei käyttänyt. Ei ollut enää niin nopea. Kaivoi muististaan kannun yksityiskohtia. Sormet muokkasivat, taputtelivat, silittelivät. Ei haittaa vaikka jää vähän kuhmuja, sehän on jo vanha kannu. Sininen väri päälle. Polttoon. Lasitus. Polttoon. Väristä tuli tummempi kuin alkuperäisessä kannussa oli ollut.Vähän harmitti. Ajatteli, että olkoon, ajan patinaahan se on. Sehän on vanha kannu.

Vuosia kannu seisoi tytön lasivitriinissä. ”Ettei vaan säry”. Sitten se oli jo käytössä pensselien säilytysastiana.

Minä olin pitkään himoinnut tuota kannua. Hypistellyt sitä. Kinusin ja tahdoin. ”Katsotaan nyt”, sanoi tuo tyttö86-v. Sainhan minä sen lopulta. ”Älä vaan säre sitä!” sanoi ja ojensi kannun minulle.

Nyt se on minulla! Tuo sympaattinen, hauska pieni kannu, johon on taputeltu ja silitelty monen ihmisen elämä. Tarina. ”Se ei säry!”



Siinä se nyt tököttää. Tuo sympaattinen kannu.




keskiviikko 5. syyskuuta 2012

tiistai 4. syyskuuta 2012

Onko romuja olemassakaan?


Zilga heitti minua ROMU-haasteella. Kiitos.
Oli hämmästyttävän vaikeaa löytää romuja ,jos romulla käsitetään sellaista esinettä, jolla ei ole enää mitään käyttöä. Niiettä se on ihan romu. Kuleksin kotosalla romuja etsimässä enkä löytänyt! Olisin luullut, että tällaisen kaikki-talteen -ihmisen huushollista edes yksi romu löytyisi, vaan ei. Piti turvautua torpan romuihin. Tuokin vanha savustuslaatikko! Se on romu, pohja puhki ja ihan ruosteessa. Vaan eikö  ole jotenkin kaunis. Olin jo suunnitellut siitä kukkalaatikkoa pihalle!


Torpan "rajametsän" uumenista löytyi tämä ikivanha romu. Romuhan se on alkuperäiseen tarkoitukseensa. Ihan on mennyt rätspoks.  Siihen kyllä voisi jotain värkätä.... laittaa vaikka peikon kurkistamaan tuosta aukosta. Sitten se muuttuisi ei-romuksi, se olisi peikon koti!


Mahtavan alumiinisen kasarisarjan bongasin jätelavalta, roskisdyykkari kun olen. Joku suurkeittiön remontteeraaja oli ne romuna sinne heittänyt. Oitis keräsin talteen. Minusta ne oli niin hienot. Torpalla ovat uusiokäyttöä odottamassa.


Tämä nyt ei varsinainen romu ole, mutta hylätty kukkaraasku kuitenkin. Roiskasin sen  ohikukkineena parvekkeen roskisämpäriin. Kapinahengessä se alkoikin vääntää kukkaa... Sen ilme on vihainen!

Susupetal valmistelee kiireisenä näyttelyään. Haastan hänet kuitenkin  jonkun romun etsimään, virkistykseksi:)
Miiwin haastan myös, sillä hänen tiistaiklassikkokuvansa ovat osoitus siitä, että hänellä on hyvä romusilmä!