Vankina

 Kaikenlaista tulee pusattua. Aikansa kuluksi. Tietokone käy kuumana. Piirtyy jos jonkinmoista kuvaa. Kuten tämä viimeisin, ”Lentävät ikkunat”. Eipähän tässä juuri muuta kuin ikkunoista olen katsellut vaihtelevaa säätä. Koivun latvan heilumista puolelta toiselle. Ja kun istumalihakset puutuvat, lökötän sohvalla ja katselen leffoja. Kuulostaa ehkä hauskalta ja leppoisalta, mutta kun ei ole.

Olen nimittäin omassa kodissani vankina. Ollut jo koko viikon. Meillä on hissi remontissa. Ja kun asustan yhdeksännessä asuinkerroksessa, niin eipä juuri tee mieli rappuja könytä, ei alas eikä ylös, ainakaan ei ylös. Tällaiselle kampurajalalle se ei onnistuisi. Ja vielä kun poden selkäjalkakipua, niin ohhoh. Jääkaappi huutaa jo tyhjyyttään. No, onhan siellä vähän tonnikalapurkkeja isompaan nälkään.

Tässä talossa on muitakin ikääntyneitä jalkavaivaisia, kuten myös pyörätuolilla liikkuvia. En tiedä olisiko tämän hissijutun voinut hoitaa jollain toisella tavalla, mutta tämä on aika ahdistavaa. Toissapäivänä ambulanssimiehet kapusivat alakerrokseeni ja paareilla kantoivat sitten potilaan alas. Postinjakaja könyää hikipäässä ylös, alas. Kodinhoitajat ja ruokapalvelumies puuskuttavat reppuineen, kantamuksineen ja tarvikkeineen ylös, alas. Eipä myöskään pizzakuskeja ole pahemmin näkynyt. Rapunsiivooja jätti suosiolla torstaisiivoukset väliin.

Tässä huomaa kuinka paljon roskia viikon aikana kertyy. Parvekkeella törröttää musta jätesäkki, jonne täydet roskapussit sullon odottamaan aikaa parempaa. Ehkäpä jo tänään. Toivoa on, että hissiremppa päättyy klo 16.00.

Voi onni ja autuus. Sitten pääsee viemään roskia.Sitten pääsee pesutupaan.Sitten pääsee saunaan. Sitten päsee kaupoille viikon selibaatin jälkeen vähiä rahoja törsäämään. Kiireen täyttämään kauppaan tavaroita lastaamaan, pussittamaan, raahaamaan. Heti tänään, jos hissiasia on kunnossa. Ilon päivä. Vai onko?


Olisinhan toki voinut tehdä kaikenlaista järkevää, kuten siivota, ottaa jalkahoitoja, kynsihoitoja, kasvonaamioita, putsata kaappeja ja sen sellaista. Teinkö. No en! Pakon sanelemana en osaa tehdä mitään. Enää. Jotain kuitenkin opin. Kotona pitää aina olla hätävaravarasto tärkeystarvikkeita.

Kaikenvaralle.

Jukeboxi - hetki elämästä

Asfaltilla kopisivat korot. Matalat korot. Sellaiset joissa oli pieni rauta. Jotenkin tyttö tiesi olevansa elossa, kun kuuli askeleidensa äänet. Tyttö oli pukeutunut tiukkiksiin ja selkäpuolelta napitettuun villatakkiin. Laivastonsinisiin. Tuolloin oli muotia pitää villatakkia väärinpäin. Hän kopsutteli varastettuun hetkeensä. Nurkan takana olevaan kivijalkabaariin, jukeboxin äärelle. Kotona ei ollut musiikkipelejä, joilla soitella mielimusiikkia. Ei omaa nurkkaa rauhassa hengittää. Hän tarvitsi ilmaa. Hän tarvitsi tuota musiikkia. Hetken itselleen.

Muutama rappu jalkakäytävältä alaspäin. Korot kopisivat pari askelta baarin kaakeloidulla lattialla tytön suunnatessa jukeboxille. Hän ei ottanut juomaa, ei limua, ei mitään. Nyrkkiin puristetut pennoset riittivät vain musiikin kuunteluun. Lämmenneet kolikot kilahtivat jukeboxin uumeniin ja baarin täytti 60-luvun musiikki.

Tyttö ei nähnyt mitään, ei huomannut ketään. Ei ujoudeltaan uskaltanut, uppoutui säveliin. Ei havainnut poikaa joka istui pöydässä limukkaa juoden. Hän ei tiennyt että poika katseli musiikin tahdissa varovasti keinuvia lanteitaan. Ei tiennyt, että se oli naapuritalon poika. Poika oli myös varastetussa hetkessään. Puhalteli tupakansavuja hiljaa nautiskellen. Kotona ei voinut eikä saanut polttaa.

Jukeboxi hiljeni. Musiikin lumo loppui. Tyttö kääri varastetun hetken kainaloonsa. Asteli nopeasti ovesta ulos. Ei vilkaissutkaan pöydässä henkosia sauhuttelevaan poikaan. Ei tohtinut.

Hei eivät tienneet tuolloin, että rajapinnat olivat vain muutaman metrin päässä toisistaan, kohtaaminen  katseen takana.

Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin he tietävät.

Tuulen Poika

Olipa kerran pieni Tuulen Poika. Hän oli hyvin yksinäinen.
Tuulen pojalla ei ollut maanpäällä ystäviä. Poikaa ei hyväksytty
joukkoon. Hän oli erilainen kuin muut pojat, koska hänet oli tehty tuulesta.

Tuulen Poika vietti aikaa piirrellen, ikkunasta taivaankaarta katsellen.
Hän lensi monet mielikuvitusmatkat, tähtiin, kuuhun, pyöri karusellia linnunradan kanssa.

Taivaan tähdistä tuli hänen ystäviään. Ne tuikkivat hymysuin ja
iltaisin saattelivat pojan pehmoiseen uneen.

Eräänä hämäränä talviaamuna, kun pojan äiti tuli herättämään häntä aamupuurolle....
poika oli kadonnut. Pöydältä äiti löysi pojan piirustuksen, jossa
linnunrata kuljetti poikaa kohti tuikkivia tähtiä....

Äiti rutisti kyynelsilmin paperin rintaansa vasten. Hän  tunsi piirustuksesta kumpuavan lämpöisen
sydämen sykkeen. Hiljainen tuulenvire heilautti verhon sivuun. Äiti katsoi taivaalle. Silloin äiti tiesi.

Suojelusenkeli ja VanhaViisas

Enkeli oli tullut siihen ikään, että se oli saanut Ukolta suojelustehtävän. Toiveikkaana se lenteli, liiteli, kaarteli ja etsi suojeluskohteita. Vaisua oli. Näytti siltä, että kukaan ei suojelusta tarvinnut.

 Lentomatka jatkui läpi tuulten ja tuiskujen, myrskyjen ja vaarojen.

 Suru valtasi enkelin mielen. Se näki kurjuutta, pahuutta, köyhyyttä, mutta kukaan ei tahtonut sitä suojelijakseen. Se tunsi itsensä täysin turhaksi. Voimattomaksi. Sen lentovoimat olivat aivan lopussa ja siipiä särki. Enkeli antautui tuulen vietäväksi ja leijui hiljalleen suuren meren syliin. ”Nyt minä kuolen” oli ajatus sen väsyneessä mielessä. Toivo sammui sen silmistä. Ahnaat vaahtopäät kastelivat sen siivet lentokyvyttömiksi.

 Yhtäkkiä enkeli tunsi jonkun koskettavan itseään. Aallokossa kellui ränsistynyt sydän. Enkeli kuuli kuiskaavan äänen sanovan: ”Tule tänne, minä tarvitsen sinua, matkataan yhdessä. Matkataan pienten ihmisten luo, ne huolivat meidät.” ”Oi kiitos sinä VanhaViisas, yhdessä on hyvä.”, huokaisi enkeli ja käpertyi lämmittelemään sydämen vasempaan kammioon. Se näki unikuvia tulevista suojelustehtävistään pienten ihmisten maassa.

Luovalauantaihaaste: ENKELI

"Ettei vaan säry!"

Elettiin 1920-lukua. Karjalassa, Pyörän kylässä. Vaatimattomissa oloissa. Ajan harmaannuttamassa hirsitalossa, jossa asui useampi sukupolvi. Navetassa ammui yksi lehmä, kotitarvelehmä. Siitä saatiin maidot, kermat ja kirnuvoit. Lehmä piti pihamaan kasvun kurissa. Söi niittykukat, heinät, ruohot. Niistä siirtyi maku maitoon, ne värjäsivät voin auringonkeltaiseksi.

Pieni tyttö mutusteli aamupuuroa. Mummi lorautti puuroon maitoa. Aamusella lypsettyä separoimatonta lämmintä maitoa. Kannusta. Vaaleansinisestä pienestä posliinikannusta. Se oli pöydän koru. Tyttö ihaili ja silitteli sitä. Tytön mielestä kannu oli maailman kaunein esine. Isommat kannut olivat pulleita. Tämä oli suoraryhtinen ja sileä. ”Katsoa saa vaan ei koskea”, toppuutteli mummi, ”ettei vaan säry”. Aamupalan jälkeen kannu puhdistettiin huolella ja laitettiin kaappiin, ylimmälle hyllylle. ”Ettei vaan säry!”

Tuli sota. Evakkomatkat. Mummi kuoli. Kannu hävisi. Tyttö oli jo aikuisiän kynnyksellä. Muistaa ajatelleensa, että ottikohan mummi sen kannun arkkuun mukaan, ”ettei vaan säry”.

Aika tikitti. Tyttö, yli 70-v, jo elämänsä puolivälin ylittänyt, ehtoopuolelle siirtynyt, kuten Karjalassa sanottiin. Muistilokeroista ilmestyi tuo kannu. Edelleenkin taitavana piirtäjänä tyttö alkoi hahmottaa kannun ääriviivoja. Muisti että siinä oli yhtä terävä nokka, kuin otinkin. Muisti, että kaatonokka oli hirmusen suuri. Maitoa piti lorauttaa varoen, ettei koko kannu tyhjennyt kerralla. Piirteli monet paperit, monet luonnokset. Hänelle tuli pakonomainen tarve luoda tuo kannu uudelleen. Palauttaa se olemaan.

Tyttö75-v ilmoittautui Työväenopiston keramiikkakurssille. Sai kasan savea eteensä. Otti piirustukset ja alkoi muovata. Dreijaa hän ei käyttänyt. Ei ollut enää niin nopea. Kaivoi muististaan kannun yksityiskohtia. Sormet muokkasivat, taputtelivat, silittelivät. Ei haittaa vaikka jää vähän kuhmuja, sehän on jo vanha kannu. Sininen väri päälle. Polttoon. Lasitus. Polttoon. Väristä tuli tummempi kuin alkuperäisessä kannussa oli ollut.Vähän harmitti. Ajatteli, että olkoon, ajan patinaahan se on. Sehän on vanha kannu.

Vuosia kannu seisoi tytön lasivitriinissä. ”Ettei vaan säry”. Sitten se oli jo käytössä pensselien säilytysastiana.

Minä olin pitkään himoinnut tuota kannua. Hypistellyt sitä. Kinusin ja tahdoin. ”Katsotaan nyt”, sanoi tuo tyttö86-v. Sainhan minä sen lopulta. ”Älä vaan säre sitä!” sanoi ja ojensi kannun minulle.

Nyt se on minulla! Tuo sympaattinen, hauska pieni kannu, johon on taputeltu ja silitelty monen ihmisen elämä. Tarina. ”Se ei säry!”

Siinä se nyt tököttää. Tuo sympaattinen kannu.

JATKOTARINA "VARJOJEN SAARI"

Aikathrinen aloittama jatkotarina. Kiiriksen osuus.:

Rantaa koristelivat yksinäiset hoippuvat jalanjäljet, jotka johtivat suurilehtisen puun katveeseen. Puuhun nojaava nainen, Rilla, oli väsynyt. Kuolemanväsynyt. Janoinen. Rillan vaatteet olivat kamppailussa merta vastaan riekaloituneet, tuskin peittivät enää hänen kehoaan. Huulia kirveli. Suolainen vesi oli hangannut ne vereslihalle hänen uidessaan rantaan. Kurkkua rutisti kuivuus. ”Tässäkö tämä nyt oli”, ajatteli Rilla. ”Tähänkö minä kuolen.” Häntä puistatti ajatus kehoaan syövistä nilviäisistä ja nälkäisistä toukista. Tuo kammottava ajatus sai hänen aistinsa terästäytymään. ”Ei perkele, EI!”.

Kuva: Kiiris

Hän pakotti itsensä jalkeille. Jostain oli saatava vettä. Nopeasti. Syömättä selviää, vaan juomatta ei. Rantavedessä aaltojen rytmissä killui jotain. Jotain kiiltävää. Rilla tunnisti sen kattilaksi. Uponneen laivan karkulaiseksi. Kattila kourassaan hän laahusti takaisin nojapuunsa suojaan, piiloon horisontista nousevalta auringolta. Puiden suurilta lehdiltä tipahteli aamukastetta, jonka hän keräsi talteen. Siemaisi varovasti kattilaan tiputtamaansa vettä. Kostutti huuliaan ja tunsi kuinka elämä alkoi hiljalleen palautua hänen kehoonsa. Ajatukset kirkastua.

Rilla huomasi puun vierellä kasvavat aloevera -kasvit. Hän oli hyvin kasvitietoinen. Tiesi, että aloeveran neste on tervehdyttävää. Terävällä simpukankuorella hän raaputti kasvin pintaa ja sai valkoisen linimentin valumaan. Sillä hän voiteli ihonsa jomottavia haavoja. Sen väkevä maku piti myös verta himoitsevat kärpäset haavoista loitolla.

Kuva: Kiiris

Ympärillä oleva hiljaisuus oli pelottavaa. Epätietoisuus omasta olinpaikastaan oli pelottavaa. ”Missä kaikki muut ovat, ”, ajatteli, ”olenko todella ainoa pelastautunut”. Tunne puistatti ja sai Rillan epätoivon valtaan. Pakkohan täällä on muitakin pelastautuneita olla!. ”Olisipa Markku täällä”, hän voihkaisi. Markkuun hän oli tutustunut laivalla, risteilijällä joka nyt ahteri pystyssä törrötti meressä. Kuin paholaisen ruumis. Suolaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia, tunteet kuohauttivat särkevää kehoa. Sydäntä riipaisi. Hän oli jo ehtinyt ihastua Markkuun, joka oli laivalla muusikkona. Soitti saksofonia isossa bändissä. Rilla saattoi vieläkin kuulla saksofonin metallisen helinän, ihanasti surumielisen voihkinnan...  Ääni sekoittui aaltojen kohinaan. Hän sulki silmänsä ja pakeni muisteloihinsa...

Kuva: Kiiris

Yhtäkkiä jokin tunkeutui Rillan tietoisuuteen.....

----- jatkuu-------

LINKKI aikatherinen sivulle on tässä.