Rispektiä!

Kiiris

Aistimus

"On kaunista olla jouten ja levätä sen jälkeen!"

Laiva on lähtenyt......

Yön hiljaisuudessa, unen sisällä

lähti kauniisti laiva

valkeat purjeet taipuivat käskevään tuuleen

Ei ottanut kirkuvia lokkeja

mukaansa päättymättömälle matkalleen.

Rannalle jäivät, toisiinsa kietoutuneina.

Saattoivat laivan kauas

horisontin taakse....

...........

Ystäväni yökylässä

Hyvän ystävän kanssa on hyvä olla. On hyvä höpöttää. On hyvä nauraa kikattaa. On hyvä laittaa maailma järjestykseen. Oikeaan järjestykseen. Hyvälle ystävälle on ihanaa keittää aamukahvit, täyttää paahtoleivät.

Minulla oli moneen kertaan runtelemani maalauspohja. Olin maalannut sille, pessyt juuriharjalla pois. Heittänyt nurkkaan, piilottanut kaappiin. Ottanut esille, liimannut sen täyteen lehtiuutisia, maalannut siihen kolme punaista länttiä. Yökylään tuli SusuPetal, kaikkien tuomisten (IHANA puinen koira!) lisäksi salkussaan guassivärit. Eikä kauaakaan, kun sain katsella pensselin kulkua , värien etsiytymistä oikeille paikoilleen, kuvioiden syntyä. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä on syntymässä.

Ei edes juoma ehtinyt lasista loppua, kun valmista tuli! Lopputulos on hurmaava, katsokaa vaikka. Se kertoo tästä kesästäni, olemastani.

50x50, guassi, Under the Spanish Sun, SusuPetal

Minä rakastan ystäviäni!

Kiitos kaikista auringonpaisteista, Susu!

The Touch of Music - Call me

Vaiteliaana sydän pamppaillen kuuntelen minulle omistettua saxofonisooloa.....

Ruusuja ruusuja ruusuja

Kun ei ole kirjoja jakaa, niin jakelen teille, ihanat blogittajat ruusuja. Kaikille. Paljon. Kevään tuoksuisia. Minä olen koko kevään oikeastaan ollut huono blogittaja. En kuitenkaan ole yhtäkään teistä unohtanut. Olen jopa käynyt blogeissanne, mutta jälkeä jättämättä.
Elämässäni on suuria mullistuksia. Ruukkujen tasangon ja oliivilehdon välimaastossa poukkoilen. Hienoja asioita on tapahtunut. Niin hienoja, että ne ovat täyttäneet pääni, kertakaikkiaan. Elämän kokoisia mullistuksia. Se on kummallinen tunne, kun on pää täysi. Sinne ei mahdu mitään muuta. En ole pystynyt kunnon kommenttejakaan postauksiinne jättämään kun selväjärkiset sanat ovat päästäni kadonneet. Huiskis vaan jonnekin. Tästäkään jutusta ei meinaa tulla sitten yhtikäs mitään. Tyhjää löpinää.
Niiettä ymmärrätte varmasti hiljaisuutta blogissani. Kun ei kamera löydä kuvattavaa, käsi ei ymmärrä viivan päälle yhtikäs mitään ja sanoja, noh, niitä on aina ollut liian vähän. Tai sitten ne ovat väärässä järjestyksessä.

Lienee parempi istahtaa oliivilehtoon linnunlaulua kuuntelemaan. Kyllä minä välillä täällä käyn ja postauksianne luen ja jos sallitte niin jätän pienen käyntikortin, jos en pysty mitään järkevää sanomaan. OK?

Kiiris kailottaa kaikille kaikille mitä parhainta kevättä ja puron solinaa.

Huiskis!

Mykkyrällä...

Mandala - Uusien tuulien matkassa....

Tämänkertaisessa mandalassa piti olla kolmio. Tätä muodostelmaa olen piirustanut viikon ajan, joka aamu. Lisännyt siihen kolmioita. Jotenkin kolmio kuviona tuntui vaikealta. Tuli erään valtiolipun tunnus, erään salaseuraksi kutsutun yhteisön merkki... Kynät kuluivat, paperit lentelivät roskiin, kynät teroittuivat miljoonasti. Eilen se päättyi. Kuin vahingossa siihen syntyi tarina.... Tänään lisäsin ajatuksenpätkiä.

Seilaajat

sielujaan peilaavat

samasta tähdestä

suuntivat

samalla merellä

luovivat

Viekö lounatuuli ruusujen maahan

nuo  paateillaan seilaajat

vai liittyvätkö Kersantti Pippurin Yksinäisten Sydänten Kerhoon...

Vaihtuva mielenmaisema

ja näinkin maisemansa voi mieli nähdä:

Luovalauantai haaste: Mielenmaisema

Tässä ei oikeasti ole yhtään ajatusta, ei mitään suunnitelmaa. Tämä on pulputusta, jostain.

"Aurinkoinen Optimismi"

Edellisestä postauksestani joku kysyi, että mistä nämä ideat kuviisi kumpuaa? Otin tänään tyhjän näytön, hiiren ja aloin viivata. Kun työ oli valmis eli en halunnut lisätä siihen enää viivaakaan, aloin itse miettimään tuota kysymystä. Päästä ne tulee. Sieltä missä mieli asuu.  Elämäni niissä heijastuu, halusin tai en. Voisin ajatella, että työni ovat rehellisiä. Ne ovat minä. Minuuden purkauksia. Tuntojen purkauksia. Helpottavia viivoja.

Olen huono sanankäyttäjä. Alan pullikoimaan, katoan sivulauseisiin, epäollennaiseen. Käytän ylisanoja. Liikaa adjektiiveja.  Kaunistelen asioita: "eihän nyt noin voi sanoa..!".

Minulle viiva on rehellinen. Lahjomaton. Suorasukainen. Selittelemätön. Kun viivan näytölle vetäisen, se on siinä. Kaksi viivaa. Ne on siinä. Monta viivaa. Ne on siinä. Lopputuloksesta en koskaan etukäteen tiedä. Yhtään vetämääni viivaa en poista. Jos poistaisin, valehtelisin ja huijaisin itseäni. Kaunistelisin. Sortuisin asettelemaan.

Miksi sitten keltainen pallo? Ehkä päässäni vilahti valoisa ajatus. Näkymä. Joku hyvä.

Työlle on aina hankalaa keksiä nimi. Olen tosi huono siinä. Eräs bloggaaja kertoi avaavansa kirjan ja silmät ummessa sormi johonkin tekstin sekaan ja siitä nimi!

Minä tein samoin. Viivatyö oli valmiina näytölläni, nimettömänä. Luin päivän lehteä... ja silmät kiinni... sormi sivulle. Siitä se nimi löytyi. Tv-sivustolta, erään elokuvan esittelystä:... "aurinkoinen optimismi". Kiiruhdin heti tietsikan ääreen. Lisäsin piirukseeni nuo sanat (englanniksi ne tuntuivat hienommalta??? ).  Samalla ajattelin, että tuo keltainen pallo näyttääkin auringolta. Ihme sattumus.

 Usein kyllä mietin, että kehtaako tällaisia sotkuja blogiinsa laittaa, mitähän muutkin ajattelee... että mikä tuokin kuvittelee olevansa viivoinensa...  Sitten kuitenkin rohkaistun ja länttään kuvan blogiini. Sehän on minä. Ja minä olen tällainen. Ei voi mitään.

Jos pääni käskee kättäni viivoja tekemään. Teen. Väkisin ei voi tehdä mitään. Ainakaan minä.Tilapäinen suuri ja merkittävä  elämänmyllerrykseni voisi taltioitua kuviksi. Voisin vaikka laittaa ne seinälleni. Tunnemuistoksi.

"Ettei vaan säry!"

Elettiin 1920-lukua. Karjalassa, Pyörän kylässä. Vaatimattomissa oloissa. Ajan harmaannuttamassa hirsitalossa, jossa asui useampi sukupolvi. Navetassa ammui yksi lehmä, kotitarvelehmä. Siitä saatiin maidot, kermat ja kirnuvoit. Lehmä piti pihamaan kasvun kurissa. Söi niittykukat, heinät, ruohot. Niistä siirtyi maku maitoon, ne värjäsivät voin auringonkeltaiseksi.

Pieni tyttö mutusteli aamupuuroa. Mummi lorautti puuroon maitoa. Aamusella lypsettyä separoimatonta lämmintä maitoa. Kannusta. Vaaleansinisestä pienestä posliinikannusta. Se oli pöydän koru. Tyttö ihaili ja silitteli sitä. Tytön mielestä kannu oli maailman kaunein esine. Isommat kannut olivat pulleita. Tämä oli suoraryhtinen ja sileä. ”Katsoa saa vaan ei koskea”, toppuutteli mummi, ”ettei vaan säry”. Aamupalan jälkeen kannu puhdistettiin huolella ja laitettiin kaappiin, ylimmälle hyllylle. ”Ettei vaan säry!”

Tuli sota. Evakkomatkat. Mummi kuoli. Kannu hävisi. Tyttö oli jo aikuisiän kynnyksellä. Muistaa ajatelleensa, että ottikohan mummi sen kannun arkkuun mukaan, ”ettei vaan säry”.

Aika tikitti. Tyttö, yli 70-v, jo elämänsä puolivälin ylittänyt, ehtoopuolelle siirtynyt, kuten Karjalassa sanottiin. Muistilokeroista ilmestyi tuo kannu. Edelleenkin taitavana piirtäjänä tyttö alkoi hahmottaa kannun ääriviivoja. Muisti että siinä oli yhtä terävä nokka, kuin otinkin. Muisti, että kaatonokka oli hirmusen suuri. Maitoa piti lorauttaa varoen, ettei koko kannu tyhjennyt kerralla. Piirteli monet paperit, monet luonnokset. Hänelle tuli pakonomainen tarve luoda tuo kannu uudelleen. Palauttaa se olemaan.

Tyttö75-v ilmoittautui Työväenopiston keramiikkakurssille. Sai kasan savea eteensä. Otti piirustukset ja alkoi muovata. Dreijaa hän ei käyttänyt. Ei ollut enää niin nopea. Kaivoi muististaan kannun yksityiskohtia. Sormet muokkasivat, taputtelivat, silittelivät. Ei haittaa vaikka jää vähän kuhmuja, sehän on jo vanha kannu. Sininen väri päälle. Polttoon. Lasitus. Polttoon. Väristä tuli tummempi kuin alkuperäisessä kannussa oli ollut.Vähän harmitti. Ajatteli, että olkoon, ajan patinaahan se on. Sehän on vanha kannu.

Vuosia kannu seisoi tytön lasivitriinissä. ”Ettei vaan säry”. Sitten se oli jo käytössä pensselien säilytysastiana.

Minä olin pitkään himoinnut tuota kannua. Hypistellyt sitä. Kinusin ja tahdoin. ”Katsotaan nyt”, sanoi tuo tyttö86-v. Sainhan minä sen lopulta. ”Älä vaan säre sitä!” sanoi ja ojensi kannun minulle.

Nyt se on minulla! Tuo sympaattinen, hauska pieni kannu, johon on taputeltu ja silitelty monen ihmisen elämä. Tarina. ”Se ei säry!”

Siinä se nyt tököttää. Tuo sympaattinen kannu.

Valkoposkihanhet

Kesä on ollut kukkakesä, jopa minun pohjoiseen päin olevalla parvekkeellani. Pelakat eivät koskaan aiemmin ole kukkineen näin runsaana, punaisena ja voimakkaana. Varret työnsivät kukkaterttuja siihen tahtiin, että raaskin nappasta jo puolikuihtuneet uusien tieltä pois. Kukinnat toppasin tähän samppakuuleriin ja nyt se on ihan täynnä.

Parveke on ollut minun kesänviettopaikkani. Sieltä olen seurannut luonnon muuntumista ja säätilan vaihtelua, tuoksuttanut orvokkeja, kaakaominttua, sitruunamelissaa. Siellä olen kuunnellut sydämeni tykytystä. Haukkonut happea. Hengittänyt.

Katsellut pudokkaiden leijailua tuulen kyljessä. Kauniita, rikkonaisia, silti eheitä...

Tavallisesti syksy on minulle haikeaa aikaa. Saatan pillahtaa itkuun kun koivusta putoaa lehti leijuen, kiemurrellen kohti märkää asfaltin pintaa. Valkoposkihanhien keräilyajot ovat varma merkki siitä, että muutos on tapahtumassa. Lintuaurat suihkivat ohitseni riemukkaasti kaakattaen. Pienempinä parvina kohti länttä, palatakseen suurena joukkona kohti itää suunnaten.  Joskus niin niin läheltä, että luulen voivani napata pyrstösulasta kiinni. Sama valtaisa näytelmä toistuu joka syksy. Olen halunnut lähteä niiden mukaan. Liittyä tuohon mahtavaan muuttajien joukkoon. Lähteä. Kaakattaa kurkkutorvi suorana koko maailmalle: Minä menen. En palaa.  Heippa.

Tämä syksy on erilainen. Tämä syksy on irtioton aikaa. Täynnä odotusta. Minä en halua mennä, en lähteä, en heipata. Vaikka valkoisuus on tulossa, en lähde hanhien mukaan. Pysyn täällä. Kotona.

Parvekkeen ruukkunurkassa kukkii vielä poutapilvi. Oliivipuuni pysyy vihreänä aina.

Ruukut seisovat jykevästi paikallaan. Niin minäkin. Hauraana ja haavoittuvana, mutta jykevänä.

Tämä syksy on suurien muutosten aikaa. Se vie paljon pois. Tuo paljon uutta mukanaan. Kyyneleitäkin. Ilosta ja surusta syntyviä. Kannun täyteen.

Kärsimättömyys on heikkouteni. Odottaminen tuskallista. Tunnelin päässä pilkottava valo auttaa kestämään, olemaan ihan hissukseen vaan. Turvasatamassa.  Laivassa, jossa on valkoiset purjeet. Jonka mastoissa kaartelee valkoiset linnut, jonka kapteeni olen minä.

Vilkutan valkoposkihanhille.  Olen täällä odottamassa. Tulkaa taas ensi keväänä.

Ihmisraunio

Kasvot jähmettyvät kiveksi

silmät kuivuvat aavikon hiekaksi

sisällä kipunoiva tuska

polttaa kaiken hiileksi

sydän jähmettyy liikkumattomaksi

verisuonissa virtaa palavaa laavaa

Rauniolla

sammuu valo

- kiiris -

Luovalauantai haasteena: RAUNIO

Loistava tyyppi!

For my Dear Friend / Rakkaalle ystävälleni

Talletit musiikin sydämeeni, rakas ystävä.

Eräänä aamuna se tuli

Eräänä aamuna se taas tuli

se sanoi huomenta

onko kahvi jo valmista

Odota hetki se sanoi

astun luoksesi 

kultasiltaa pitkin

tuon sen tullessani sinulle,
valon.

- kiiris -

Äitienpäivä....

Äitienpäivä

Kerran vuodessa se tulee. Äitienpäivä .Kotona leivottu kakku. Lasten punaiset posket. Epävireinen kuorolaulu vuoteen äärellä. Kahvit sänkyyn. Oikeesti.  Ruusuja. Aitoja kortteja täynnä lasten tuhruisia hempeitä sormenjälkiä. Lahjoja. Keittiössä jauhopussit, sokerit, munankuoret leppoisasti levällään. Tiskikone täyttämättä. Äidin silmät loistaa, suu hymyää lempeästi. Rakastavasti. Märät pusut poskelle, pienet kädet kaulalle. Ylpeä isä. On saanut katraansa hallintaan ja tilaisuuden toteutettua. Vaimolle vuosittaisen hyvän mielen. Osoituksen äitiyden arvostamisesta.

Näinhän mainosmiehet tuon päivän kuvaavat. Tahtovat äidille ostettavan autosta aamutossuihin ja kaikkea sen väliltä. Ostettavan vuosittaisen arvostuksen.

Äiti kestää tämänkin. Äidit ovat urhoollisia. Eivät kerro, että olisivat ehkä nukkuneet pitempään. Nauttineet rauhallisen aamuhetken perheen kanssa, aamiaispöydässä. Jutustelleet mukavia. Viettäneet aikaa... yhteistä aikaa. Eivät sano, että olisi keittiön voinut siivotakin ja kukkapaperit laittaa paperikeräysroskiin. Eivät sano, ettei olisi tarvinnut aamutossuja, kun viimevuotisetkin ovat vielä paketissa, kun niitä ei ehdi käyttää. Ei ole aikaa liihottaen tossuissa sipsutella. Eivät kysy millä luottokortilla lahjat maksettiin.

Nuo urhoolliset äidit. Perhettään pyyteettömästi rakastavat äidit. Työn ja perheen yhteesovittamisen kanssa kamppailevat äidit. Puhaltavat haavat terveiksi. Silittävät paidat. Huolehtivat harkka-vaatteista. Seisovat katsomossa hurraamassa juniorin maalisyöttöä, vaikka väsyttää ja pitäisi pyykitkin ehtiä.... ja kaupassa käydä.... ja ruokaa laittaa.... Kököttävät vanhempainillassa. Korjaavat ratkenneen balettipuvun sauman. Nuo ihanat äidit.

Itse menen pesemään äitini hiukset, kun ei itse pysty. En vie kukkia, koska ei huomaa kastella.

Hyvää äitienpäivää kaikille, orvokkijuttuja kuiskivien kukkien kera!

Kiiris

Ajatteleva kivi ja kahvipöydän kukkahuiskat

Kivienkerääjänä minulla on jos jonkinlaista litukkaa ja möhkälettä. Tätäkin kun hyllyllä katselin, niin se alkoi elää....  Olen joskus nähnyt grafiikkataulun, joku suomalainen taiteilija oli. Taulun nimi oli "mitäpä minusta". Tämä möhkäle muistuttaa minua siitä :)) Jos joku muistaa tuollaisen teoksen ja taiteilijan nimen, niin olisin iloinen tiedosta.

(tämä on vanha kuva ja voi olla että on esiintynyt vuodatuksen puolella, mutta olkoon vaan)

Minusta on ihanaa kerätä kukkia vaasiin.

Torpalla keräsin joka aamu kahvipöytään uuden kimpun, mitä milloinkin pihalta satuin löytämään. 

Poikkitaiteellinen asetelma... 

Näitä ei tarvitse asetella, ne asettuvat ihan itse...

perennat ja luonnonkukat tykkäävät toisistaan ja saavat ihan rauhassa rätsähtää, ennen kuin vien ne kompostiin...

Aurinko astui sisään lepäämään

pilvi on valkoinen lammas

sinisellä niityllä

Laaksosta kantautuu 

huumaava lintujen

laulukonsertti.

Rakkaudesta laulavat.

- kiirepakolainen -

Murskatut unelmat....

SOSIAALINEN ERAKKO

Kattojen yllä katsastin

katonharjalla ratsastin

maisemat kameraan keräsin

havahduin ja heräsin...

Kamera löysi punaisen majan

takana talojen, vesirajan,

Lokin pihalta apehtimassa

auringonillassa tepastamassa.

Kaukaa niitä katselen

Mattojen päällä astelen

taivaankattoa hipaisen

palasen valoa sisään heitän

varjojen pälvet sillä peitän.

Tuulessa liehuu valkoinen verho

purjeeksi luulen

laineiden äänen kuulen

Meren tuoksua sisään kannan

luota punaisen majan kaislikkorannan.

Kaupungin laidalla....

kattojen yllä...
Taivas maata lähempänä...
kyllä.