Kirje Joulupukille

Vanha kirje, mutta eipä ole asiat paljoakaan muuttuneet, joten....

Iltaa!

Vankina

 Kaikenlaista tulee pusattua. Aikansa kuluksi. Tietokone käy kuumana. Piirtyy jos jonkinmoista kuvaa. Kuten tämä viimeisin, ”Lentävät ikkunat”. Eipähän tässä juuri muuta kuin ikkunoista olen katsellut vaihtelevaa säätä. Koivun latvan heilumista puolelta toiselle. Ja kun istumalihakset puutuvat, lökötän sohvalla ja katselen leffoja. Kuulostaa ehkä hauskalta ja leppoisalta, mutta kun ei ole.

Olen nimittäin omassa kodissani vankina. Ollut jo koko viikon. Meillä on hissi remontissa. Ja kun asustan yhdeksännessä asuinkerroksessa, niin eipä juuri tee mieli rappuja könytä, ei alas eikä ylös, ainakaan ei ylös. Tällaiselle kampurajalalle se ei onnistuisi. Ja vielä kun poden selkäjalkakipua, niin ohhoh. Jääkaappi huutaa jo tyhjyyttään. No, onhan siellä vähän tonnikalapurkkeja isompaan nälkään.

Tässä talossa on muitakin ikääntyneitä jalkavaivaisia, kuten myös pyörätuolilla liikkuvia. En tiedä olisiko tämän hissijutun voinut hoitaa jollain toisella tavalla, mutta tämä on aika ahdistavaa. Toissapäivänä ambulanssimiehet kapusivat alakerrokseeni ja paareilla kantoivat sitten potilaan alas. Postinjakaja könyää hikipäässä ylös, alas. Kodinhoitajat ja ruokapalvelumies puuskuttavat reppuineen, kantamuksineen ja tarvikkeineen ylös, alas. Eipä myöskään pizzakuskeja ole pahemmin näkynyt. Rapunsiivooja jätti suosiolla torstaisiivoukset väliin.

Tässä huomaa kuinka paljon roskia viikon aikana kertyy. Parvekkeella törröttää musta jätesäkki, jonne täydet roskapussit sullon odottamaan aikaa parempaa. Ehkäpä jo tänään. Toivoa on, että hissiremppa päättyy klo 16.00.

Voi onni ja autuus. Sitten pääsee viemään roskia.Sitten pääsee pesutupaan.Sitten pääsee saunaan. Sitten päsee kaupoille viikon selibaatin jälkeen vähiä rahoja törsäämään. Kiireen täyttämään kauppaan tavaroita lastaamaan, pussittamaan, raahaamaan. Heti tänään, jos hissiasia on kunnossa. Ilon päivä. Vai onko?


Olisinhan toki voinut tehdä kaikenlaista järkevää, kuten siivota, ottaa jalkahoitoja, kynsihoitoja, kasvonaamioita, putsata kaappeja ja sen sellaista. Teinkö. No en! Pakon sanelemana en osaa tehdä mitään. Enää. Jotain kuitenkin opin. Kotona pitää aina olla hätävaravarasto tärkeystarvikkeita.

Kaikenvaralle.

Ystäväni yökylässä

Hyvän ystävän kanssa on hyvä olla. On hyvä höpöttää. On hyvä nauraa kikattaa. On hyvä laittaa maailma järjestykseen. Oikeaan järjestykseen. Hyvälle ystävälle on ihanaa keittää aamukahvit, täyttää paahtoleivät.

Minulla oli moneen kertaan runtelemani maalauspohja. Olin maalannut sille, pessyt juuriharjalla pois. Heittänyt nurkkaan, piilottanut kaappiin. Ottanut esille, liimannut sen täyteen lehtiuutisia, maalannut siihen kolme punaista länttiä. Yökylään tuli SusuPetal, kaikkien tuomisten (IHANA puinen koira!) lisäksi salkussaan guassivärit. Eikä kauaakaan, kun sain katsella pensselin kulkua , värien etsiytymistä oikeille paikoilleen, kuvioiden syntyä. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä on syntymässä.

Ei edes juoma ehtinyt lasista loppua, kun valmista tuli! Lopputulos on hurmaava, katsokaa vaikka. Se kertoo tästä kesästäni, olemastani.

50x50, guassi, Under the Spanish Sun, SusuPetal

Minä rakastan ystäviäni!

Kiitos kaikista auringonpaisteista, Susu!

Jukeboxi - hetki elämästä

Asfaltilla kopisivat korot. Matalat korot. Sellaiset joissa oli pieni rauta. Jotenkin tyttö tiesi olevansa elossa, kun kuuli askeleidensa äänet. Tyttö oli pukeutunut tiukkiksiin ja selkäpuolelta napitettuun villatakkiin. Laivastonsinisiin. Tuolloin oli muotia pitää villatakkia väärinpäin. Hän kopsutteli varastettuun hetkeensä. Nurkan takana olevaan kivijalkabaariin, jukeboxin äärelle. Kotona ei ollut musiikkipelejä, joilla soitella mielimusiikkia. Ei omaa nurkkaa rauhassa hengittää. Hän tarvitsi ilmaa. Hän tarvitsi tuota musiikkia. Hetken itselleen.

Muutama rappu jalkakäytävältä alaspäin. Korot kopisivat pari askelta baarin kaakeloidulla lattialla tytön suunnatessa jukeboxille. Hän ei ottanut juomaa, ei limua, ei mitään. Nyrkkiin puristetut pennoset riittivät vain musiikin kuunteluun. Lämmenneet kolikot kilahtivat jukeboxin uumeniin ja baarin täytti 60-luvun musiikki.

Tyttö ei nähnyt mitään, ei huomannut ketään. Ei ujoudeltaan uskaltanut, uppoutui säveliin. Ei havainnut poikaa joka istui pöydässä limukkaa juoden. Hän ei tiennyt että poika katseli musiikin tahdissa varovasti keinuvia lanteitaan. Ei tiennyt, että se oli naapuritalon poika. Poika oli myös varastetussa hetkessään. Puhalteli tupakansavuja hiljaa nautiskellen. Kotona ei voinut eikä saanut polttaa.

Jukeboxi hiljeni. Musiikin lumo loppui. Tyttö kääri varastetun hetken kainaloonsa. Asteli nopeasti ovesta ulos. Ei vilkaissutkaan pöydässä henkosia sauhuttelevaan poikaan. Ei tohtinut.

Hei eivät tienneet tuolloin, että rajapinnat olivat vain muutaman metrin päässä toisistaan, kohtaaminen  katseen takana.

Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin he tietävät.

The Touch of Music - Call me

Vaiteliaana sydän pamppaillen kuuntelen minulle omistettua saxofonisooloa.....

Suttasimme, ystäväni ja minä

Eräänä talvisena päivänä istuimme ystäväni Susupetalin kanssa kasvokkain. Siemailimme hieman viiniä. Puhelimme tärkeysasioita, ja niitä näitä. Pöydällä lehtiö, pensselit, värit. Aloimme suttaamaan. Susupetal aloitti, ojensi lehtiön minulle ja sanoi jatka. Ja minähän jatkoin.

Ette arvaakaan miten paljon puhetta tähän kuvaan maalautui mukaan!

Tuo päivä oli hyvä päivä.

Elävöittävä kokemus sadun ja salaperäisyyden vierellä

Kävin virkistäytymässä Mellarissa Susupetalin ja Johannan taidenäyttelyssä. Todellakin virkistäytymässä! 

Johannan satumaisen ihanat taulut tervehtivät ensimmäisenä. Kuvioita, hahmoja, värejä, värejä, värejä. Ihmettelin, kuinka on mahdollista saada tauluun niin monta kerrosta, jopa oman elämän historiaa. Kissoja, naisia, taloja, kukkia, kuvioita, vanhoja pukukaavoja, nuotteja upeasti sommiteltuna. Voimakkaita värejä, jotka eivät riidelleet keskenään.

Susupetalin valokuvamanipulaatioista henki salaperäisyys tummine sävyineen. Taidokkaasti asetellut vaaleat kasvot tummuuden maailmassa. Niissä oli tilaa katsojan ajatuksille, mielikuvitukselle. Susupetalilla oli myös uusia maalauksia. Minun mieleeni päällimmäisenä jäi kolmen taulun sarja. Naisista. Rauhallinen upea värimaailma sitoi taulut toisiinsa. Olisin heti ne ostanut, jos olisi massia kukkarossa.

Sanoisin vielä paljon, jos osaisin. Mutta sen sanon, että näyttely oli elävöittävä kokemus. Siitä jäi hyvä mieli. Näyttelytilaan oli helppo mennä. Siellä oli lämmin henki, sellainen kodikas. Hyvä mieli jäi myös Susupetalin kanssa vietetystä rupattelukahvihetkestä. Kotiin tultuani sulattelin rauhassa Mellarin kahvilassa nautittua herkkuvoileipää sekä näyttelyn antia.

Olen niin iloinen, että pääsin tuohon sadun ja salaperäisyyden yhteisnäyttelyyn. Sain uusia ajatuksia, uutta voimaa.

Suosittelen.

Tässä Susupetalin naistaulu kolmen taulun sarjasta. Lempeä levollisuus ja rauha tässä kuvassa.

Sain luvan käyttää jutussani Susupetalin kuvia. Tässä alimmassa on valokuvamanipulaatioita ja ylemmässä hänen maalauksiaan. Johannan tauluista minulla ei ole kuvaa, kun tumpelo jätin kameran kotiin. Mutta menkääpä katsomaan!

Mandala - Uusien tuulien matkassa....

Tämänkertaisessa mandalassa piti olla kolmio. Tätä muodostelmaa olen piirustanut viikon ajan, joka aamu. Lisännyt siihen kolmioita. Jotenkin kolmio kuviona tuntui vaikealta. Tuli erään valtiolipun tunnus, erään salaseuraksi kutsutun yhteisön merkki... Kynät kuluivat, paperit lentelivät roskiin, kynät teroittuivat miljoonasti. Eilen se päättyi. Kuin vahingossa siihen syntyi tarina.... Tänään lisäsin ajatuksenpätkiä.

Seilaajat

sielujaan peilaavat

samasta tähdestä

suuntivat

samalla merellä

luovivat

Viekö lounatuuli ruusujen maahan

nuo  paateillaan seilaajat

vai liittyvätkö Kersantti Pippurin Yksinäisten Sydänten Kerhoon...

Pää tinnittäääääääää

Onko kukaan koskaan ikinä mistään keneltäkään jollain tavalla jotenkin jossain määrin saanut apua helpotusta jopa ehkä parannusta pään huutamiseen, eli tinnitukseen. Aseikolla 1-10, minulla se on täys kymppi.

Korvaklinikan lääkäri totesi ykskantaan, että tähän ei ole mitään apua ei lääkettä. Koita kestää.

Onko kukaan kuullut päässyt tietämään että joku jossain olisi apua saanut?

Pellen muotokuva. Susupetal.

Pellen muotokuva. Susupetal.

– ei arvostelu vaan lukukokemus

Rapistelin paketin auki, kuin suklaarasian. Iloinen omistuskirjoitus sai kirjan tuntumaan omalta. Saisin ihan itse syödä kaikki. Pidän suklaasta. Utelias ja kärsimätön kun olen, niin kurkistaan rasian alimpaan kerrokseen ja haukkaan sieltä makupalan. Niin tein Pellessäkin. Nappasin kirsikankukan makuisen kohvehdin, mutustelin sitä. Päällinen maistui makealle, mutta jälkimaku elämälle. Hyvälle.

Ei, ei, älkää nyt käsittäkö väärin. Tämä Pellen muotokuva ei ole makeaa, pehmeällä marsinpaanihötöllä täytettyä herkkua. Ei sinne päinkään. Miksi minä sitten suklaakonvehteihin vertaan. Siksi kun pidän suklaasta. Siksi kun minun pitää nähdä edessäni konkretiaa. Siksi kun en osaa hyviä sanoja. Suklaata osaan.

Siirryin toiseen kerrokseen. Nappasin suuhuni vähän suuremman palasen. Siinä oli hieno maku. Täynnä erilaisia nyansseja. Nähtyjä, koettuja, kerroksisia. Pieniä chilin makuisia murusia elämästä, jotka jäivät viimeisenä suuhun pyörimään. Joissain täytteenä on kitkerää kalkkia, jota pitää makustella kauan. Ehkä syödä se uudestaan. Jolloin sen maku onkin hieman erilainen kuin ensimmäisellä maistamalla.

Konvehdit täynnä hienoja sanoja. Elämäisiä. Niitä on hyvä napsia. Ajatella sitten myöhemmin. Se on juuri se tärkeä jälkimaku, joka niistä jää suuhun. Se joka saa avaamaan rasian ja syömään lisää, uudestaan. Eturuuaksi. Alkupaloiksi. Pääruaaksi. Jälkiruuaksi. Saunan jälkeen. Nuotiolla. Ratikassa. Aamukahvipöydässä.

”Minä tiedän totuuden. Mummot kaatuvat mutkissa.”

Pellen muotokuvaa on hyvä kuljettaa mukana. Napsia suuhunsa tarinoita, joita sujuvat sanat kuljettavat. Ottavat mukaansa. Bussissa lukiessaan täytyy olla tarkkana, ettei aja ohi pysäkkinsä. Kirjan maku on houkuttava. Bussissa kannattaakin ottaa suuhunsa vain pieni konvehti, jos on lyhyt matka.

Minulla on vielä monessa kerroksessa maisteltavaa. Olen nauttinut vasta alkupaloja. Nyt jo tiedän, että tulen nauttimaan jokaisesta suupalasta, koska niissä maistuu elämä. Niihin ei tukehdu.

”Kaulallani kyynelistä tehdyt helmet, niillä sidon särkyneet sydämet, muiden ihmisten. Korvissani kuulevat korvakorut, olen ihana ihminen, kuuntelen. Kuulen.”

Pellen muotokuva on Susupetal. Niin näköinen. Niin oloinen. Niin makuinen. Niin hyvä.

Hieno makuelämys. Kannattaa maistaa.

Älkää antako suklavertauksen sotkea tosiasioita. Se on vain minun ontuva tapani kertoa lukuelämyksestäni. 

”Minulla on tänään tyyntymispäivä, Tuulen Tyttö hymyili. Pakko pitää sellaisia, vaikka en niin välitäkään olla paikoillani. Mutta en todellakaan käy tyyntymässä missään hiljaisessa paikassa, tarvitsen liikettä, ja koska en voi itse tanssia, katson ihmisiä, jotka tanssivat. Huomaatko, he ovat koko ajan liikkeessä?”

(Lainaukset Susupetalin kirjasta: Pellen muotokuva)

Rakasta vapaaksi

Rakasta minua

mutta älä rakasta kuoliaaksi

älä kiedo käsiäsi ympärilleni

niin etten voi hengittää

älä nurkkaan minua rakasta

älä häkkilinnuksi rakasta

Rakasta minut vapaaksi

rakasta minut tuuleen

aavalle merelle rakasta

hassu purteni rakasta vapaisiin virtoihin

Rakasta minut vapaaksi

rakastamaan.

Tiedäthän.

- kiiris -

Glögillä...

....lämmittelemässä

Tuulen Poika

Olipa kerran pieni Tuulen Poika. Hän oli hyvin yksinäinen.
Tuulen pojalla ei ollut maanpäällä ystäviä. Poikaa ei hyväksytty
joukkoon. Hän oli erilainen kuin muut pojat, koska hänet oli tehty tuulesta.

Tuulen Poika vietti aikaa piirrellen, ikkunasta taivaankaarta katsellen.
Hän lensi monet mielikuvitusmatkat, tähtiin, kuuhun, pyöri karusellia linnunradan kanssa.

Taivaan tähdistä tuli hänen ystäviään. Ne tuikkivat hymysuin ja
iltaisin saattelivat pojan pehmoiseen uneen.

Eräänä hämäränä talviaamuna, kun pojan äiti tuli herättämään häntä aamupuurolle....
poika oli kadonnut. Pöydältä äiti löysi pojan piirustuksen, jossa
linnunrata kuljetti poikaa kohti tuikkivia tähtiä....

Äiti rutisti kyynelsilmin paperin rintaansa vasten. Hän  tunsi piirustuksesta kumpuavan lämpöisen
sydämen sykkeen. Hiljainen tuulenvire heilautti verhon sivuun. Äiti katsoi taivaalle. Silloin äiti tiesi.

Vaihtuva mielenmaisema

ja näinkin maisemansa voi mieli nähdä:

Luovalauantai haaste: Mielenmaisema

Tässä ei oikeasti ole yhtään ajatusta, ei mitään suunnitelmaa. Tämä on pulputusta, jostain.

Elämässä pitää olla väriä ja viineripullaa!

Tiistaiklassikko: Kosinta vanhan lampun loisteessa

Tämä on jo klassikko. Ainakin minulle.  Tämä on  taitelija  SusuPetalin upea maalaus, nimeltään Kosinta.

Kosinta pääsi torpalta löytyneisiin ikivanhoihin kehyksiin. Minusta ne sopii tuon hilpeän maalauksen vanhanajan tunnelmaan. Taulu on ollut kesävieraitteni jatkuvan ihastuksen kohteena.  Itsekään en kyllästy katselemaan sitä ja mielikuvittelemaan tarinaa sen ympärille.  Se muuttaakin ensitilassa kaupunkikotiini

Kiitos Susu.

Tässä on toinen klassikko. Ikivanha lamppu, jonka parikymmentävuotta sitten ostin Espanjasta, Fuengirolan kirpputorilta. Se on niin skrumeluurinen ja ruma, että se on jopa  kaunis. 

Niin mielelläni

Niin mielelläni

kietoutuisin

viileisiin lakanoihin

unen  suloiseen viittaan

kuulisin vain kulkevaa tuulta

jota ilma on täynnä

Miten mielelläni

olisin unessa jossa

ei ole mitään

ei kulman kulmaa

vain unta

syvää pehmeää unta

Vain unta

täynnä

raikasta tuulta

hengitystä

- kiiris -

"Aurinkoinen Optimismi"

Edellisestä postauksestani joku kysyi, että mistä nämä ideat kuviisi kumpuaa? Otin tänään tyhjän näytön, hiiren ja aloin viivata. Kun työ oli valmis eli en halunnut lisätä siihen enää viivaakaan, aloin itse miettimään tuota kysymystä. Päästä ne tulee. Sieltä missä mieli asuu.  Elämäni niissä heijastuu, halusin tai en. Voisin ajatella, että työni ovat rehellisiä. Ne ovat minä. Minuuden purkauksia. Tuntojen purkauksia. Helpottavia viivoja.

Olen huono sanankäyttäjä. Alan pullikoimaan, katoan sivulauseisiin, epäollennaiseen. Käytän ylisanoja. Liikaa adjektiiveja.  Kaunistelen asioita: "eihän nyt noin voi sanoa..!".

Minulle viiva on rehellinen. Lahjomaton. Suorasukainen. Selittelemätön. Kun viivan näytölle vetäisen, se on siinä. Kaksi viivaa. Ne on siinä. Monta viivaa. Ne on siinä. Lopputuloksesta en koskaan etukäteen tiedä. Yhtään vetämääni viivaa en poista. Jos poistaisin, valehtelisin ja huijaisin itseäni. Kaunistelisin. Sortuisin asettelemaan.

Miksi sitten keltainen pallo? Ehkä päässäni vilahti valoisa ajatus. Näkymä. Joku hyvä.

Työlle on aina hankalaa keksiä nimi. Olen tosi huono siinä. Eräs bloggaaja kertoi avaavansa kirjan ja silmät ummessa sormi johonkin tekstin sekaan ja siitä nimi!

Minä tein samoin. Viivatyö oli valmiina näytölläni, nimettömänä. Luin päivän lehteä... ja silmät kiinni... sormi sivulle. Siitä se nimi löytyi. Tv-sivustolta, erään elokuvan esittelystä:... "aurinkoinen optimismi". Kiiruhdin heti tietsikan ääreen. Lisäsin piirukseeni nuo sanat (englanniksi ne tuntuivat hienommalta??? ).  Samalla ajattelin, että tuo keltainen pallo näyttääkin auringolta. Ihme sattumus.

 Usein kyllä mietin, että kehtaako tällaisia sotkuja blogiinsa laittaa, mitähän muutkin ajattelee... että mikä tuokin kuvittelee olevansa viivoinensa...  Sitten kuitenkin rohkaistun ja länttään kuvan blogiini. Sehän on minä. Ja minä olen tällainen. Ei voi mitään.

Jos pääni käskee kättäni viivoja tekemään. Teen. Väkisin ei voi tehdä mitään. Ainakaan minä.Tilapäinen suuri ja merkittävä  elämänmyllerrykseni voisi taltioitua kuviksi. Voisin vaikka laittaa ne seinälleni. Tunnemuistoksi.

"Ettei vaan säry!"

Elettiin 1920-lukua. Karjalassa, Pyörän kylässä. Vaatimattomissa oloissa. Ajan harmaannuttamassa hirsitalossa, jossa asui useampi sukupolvi. Navetassa ammui yksi lehmä, kotitarvelehmä. Siitä saatiin maidot, kermat ja kirnuvoit. Lehmä piti pihamaan kasvun kurissa. Söi niittykukat, heinät, ruohot. Niistä siirtyi maku maitoon, ne värjäsivät voin auringonkeltaiseksi.

Pieni tyttö mutusteli aamupuuroa. Mummi lorautti puuroon maitoa. Aamusella lypsettyä separoimatonta lämmintä maitoa. Kannusta. Vaaleansinisestä pienestä posliinikannusta. Se oli pöydän koru. Tyttö ihaili ja silitteli sitä. Tytön mielestä kannu oli maailman kaunein esine. Isommat kannut olivat pulleita. Tämä oli suoraryhtinen ja sileä. ”Katsoa saa vaan ei koskea”, toppuutteli mummi, ”ettei vaan säry”. Aamupalan jälkeen kannu puhdistettiin huolella ja laitettiin kaappiin, ylimmälle hyllylle. ”Ettei vaan säry!”

Tuli sota. Evakkomatkat. Mummi kuoli. Kannu hävisi. Tyttö oli jo aikuisiän kynnyksellä. Muistaa ajatelleensa, että ottikohan mummi sen kannun arkkuun mukaan, ”ettei vaan säry”.

Aika tikitti. Tyttö, yli 70-v, jo elämänsä puolivälin ylittänyt, ehtoopuolelle siirtynyt, kuten Karjalassa sanottiin. Muistilokeroista ilmestyi tuo kannu. Edelleenkin taitavana piirtäjänä tyttö alkoi hahmottaa kannun ääriviivoja. Muisti että siinä oli yhtä terävä nokka, kuin otinkin. Muisti, että kaatonokka oli hirmusen suuri. Maitoa piti lorauttaa varoen, ettei koko kannu tyhjennyt kerralla. Piirteli monet paperit, monet luonnokset. Hänelle tuli pakonomainen tarve luoda tuo kannu uudelleen. Palauttaa se olemaan.

Tyttö75-v ilmoittautui Työväenopiston keramiikkakurssille. Sai kasan savea eteensä. Otti piirustukset ja alkoi muovata. Dreijaa hän ei käyttänyt. Ei ollut enää niin nopea. Kaivoi muististaan kannun yksityiskohtia. Sormet muokkasivat, taputtelivat, silittelivät. Ei haittaa vaikka jää vähän kuhmuja, sehän on jo vanha kannu. Sininen väri päälle. Polttoon. Lasitus. Polttoon. Väristä tuli tummempi kuin alkuperäisessä kannussa oli ollut.Vähän harmitti. Ajatteli, että olkoon, ajan patinaahan se on. Sehän on vanha kannu.

Vuosia kannu seisoi tytön lasivitriinissä. ”Ettei vaan säry”. Sitten se oli jo käytössä pensselien säilytysastiana.

Minä olin pitkään himoinnut tuota kannua. Hypistellyt sitä. Kinusin ja tahdoin. ”Katsotaan nyt”, sanoi tuo tyttö86-v. Sainhan minä sen lopulta. ”Älä vaan säre sitä!” sanoi ja ojensi kannun minulle.

Nyt se on minulla! Tuo sympaattinen, hauska pieni kannu, johon on taputeltu ja silitelty monen ihmisen elämä. Tarina. ”Se ei säry!”

Siinä se nyt tököttää. Tuo sympaattinen kannu.