tiistai 25. joulukuuta 2012

Pellen muotokuva. Susupetal.



Pellen muotokuva. Susupetal.
– ei arvostelu vaan lukukokemus

Rapistelin paketin auki, kuin suklaarasian. Iloinen omistuskirjoitus sai kirjan tuntumaan omalta. Saisin ihan itse syödä kaikki. Pidän suklaasta. Utelias ja kärsimätön kun olen, niin kurkistaan rasian alimpaan kerrokseen ja haukkaan sieltä makupalan. Niin tein Pellessäkin. Nappasin kirsikankukan makuisen kohvehdin, mutustelin sitä. Päällinen maistui makealle, mutta jälkimaku elämälle. Hyvälle.

Ei, ei, älkää nyt käsittäkö väärin. Tämä Pellen muotokuva ei ole makeaa, pehmeällä marsinpaanihötöllä täytettyä herkkua. Ei sinne päinkään. Miksi minä sitten suklaakonvehteihin vertaan. Siksi kun pidän suklaasta. Siksi kun minun pitää nähdä edessäni konkretiaa. Siksi kun en osaa hyviä sanoja. Suklaata osaan.

Siirryin toiseen kerrokseen. Nappasin suuhuni vähän suuremman palasen. Siinä oli hieno maku. Täynnä erilaisia nyansseja. Nähtyjä, koettuja, kerroksisia. Pieniä chilin makuisia murusia elämästä, jotka jäivät viimeisenä suuhun pyörimään. Joissain täytteenä on kitkerää kalkkia, jota pitää makustella kauan. Ehkä syödä se uudestaan. Jolloin sen maku onkin hieman erilainen kuin ensimmäisellä maistamalla.

Konvehdit täynnä hienoja sanoja. Elämäisiä. Niitä on hyvä napsia. Ajatella sitten myöhemmin. Se on juuri se tärkeä jälkimaku, joka niistä jää suuhun. Se joka saa avaamaan rasian ja syömään lisää, uudestaan. Eturuuaksi. Alkupaloiksi. Pääruaaksi. Jälkiruuaksi. Saunan jälkeen. Nuotiolla. Ratikassa. Aamukahvipöydässä.

Minä tiedän totuuden. Mummot kaatuvat mutkissa.”

Pellen muotokuvaa on hyvä kuljettaa mukana. Napsia suuhunsa tarinoita, joita sujuvat sanat kuljettavat. Ottavat mukaansa. Bussissa lukiessaan täytyy olla tarkkana, ettei aja ohi pysäkkinsä. Kirjan maku on houkuttava. Bussissa kannattaakin ottaa suuhunsa vain pieni konvehti, jos on lyhyt matka.

Minulla on vielä monessa kerroksessa maisteltavaa. Olen nauttinut vasta alkupaloja. Nyt jo tiedän, että tulen nauttimaan jokaisesta suupalasta, koska niissä maistuu elämä. Niihin ei tukehdu.

Kaulallani kyynelistä tehdyt helmet, niillä sidon särkyneet sydämet, muiden ihmisten. Korvissani kuulevat korvakorut, olen ihana ihminen, kuuntelen. Kuulen.”

Pellen muotokuva on Susupetal. Niin näköinen. Niin oloinen. Niin makuinen. Niin hyvä.

Hieno makuelämys. Kannattaa maistaa.

Älkää antako suklavertauksen sotkea tosiasioita. Se on vain minun ontuva tapani kertoa lukuelämyksestäni. 

Minulla on tänään tyyntymispäivä, Tuulen Tyttö hymyili. Pakko pitää sellaisia, vaikka en niin välitäkään olla paikoillani. Mutta en todellakaan käy tyyntymässä missään hiljaisessa paikassa, tarvitsen liikettä, ja koska en voi itse tanssia, katson ihmisiä, jotka tanssivat. Huomaatko, he ovat koko ajan liikkeessä?”

(Lainaukset Susupetalin kirjasta: Pellen muotokuva)


lauantai 15. joulukuuta 2012

Mandalamosaiikki


Tämä syntyi ensin digipiirustamalla kuva. Sen jälkeen kuvankäsittelyssä lasimosaiikkiefekti.


perjantai 14. joulukuuta 2012

Rakasta vapaaksi



Rakasta minua
mutta älä rakasta kuoliaaksi
älä kiedo käsiäsi ympärilleni
niin etten voi hengittää
älä nurkkaan minua rakasta
älä häkkilinnuksi rakasta

Rakasta minut vapaaksi
rakasta minut tuuleen
aavalle merelle rakasta
hassu purteni rakasta vapaisiin virtoihin


Rakasta minut vapaaksi

rakastamaan.

Tiedäthän.

- kiiris -






sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Vanha Roosa


Viikon värikollaasi: Vanha roosa, tai vähän sinnepäin.


Jouluinen muistelo


Muutaman vuosi sitten tallusteltiin Prahan joulutorilla


ja lepuuteltiin jalkoja heppakyydillä


istuttiin vällyn alla, nautittiin kupposet lämmintä punaviiniä....


keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Kaipaus



Eilinen postaus herätti kaipuun. Piti heti kaivaa torpan talvikuvia. Tämä on parin vuoden takaa joulukuussa. Silloin nous savu piipusta. Joskus vain elämä menee, niin kuin menee, ei paljon kysele.


Perämiehen oma pikkutorppa....

Siellä ne nyt yksikseen kököttävät, kylmissään, odottavat, että joku tulisi laittamaan piisiin tulta....
Ehkäpä tänä talvena menenkin.....vähän erakoitumaan... jos pääsen.







maanantai 3. joulukuuta 2012

Tuulen Poika




Olipa kerran pieni Tuulen Poika. Hän oli hyvin yksinäinen.
Tuulen pojalla ei ollut maanpäällä ystäviä. Poikaa ei hyväksytty
joukkoon. Hän oli erilainen kuin muut pojat, koska hänet oli tehty tuulesta.

Tuulen Poika vietti aikaa piirrellen, ikkunasta taivaankaarta katsellen.
Hän lensi monet mielikuvitusmatkat, tähtiin, kuuhun, pyöri karusellia linnunradan kanssa.

Taivaan tähdistä tuli hänen ystäviään. Ne tuikkivat hymysuin ja
iltaisin saattelivat pojan pehmoiseen uneen.

Eräänä hämäränä talviaamuna, kun pojan äiti tuli herättämään häntä aamupuurolle....
poika oli kadonnut. Pöydältä äiti löysi pojan piirustuksen, jossa
linnunrata kuljetti poikaa kohti tuikkivia tähtiä....

Äiti rutisti kyynelsilmin paperin rintaansa vasten. Hän  tunsi piirustuksesta kumpuavan lämpöisen
sydämen sykkeen. Hiljainen tuulenvire heilautti verhon sivuun. Äiti katsoi taivaalle. Silloin äiti tiesi.




lauantai 1. joulukuuta 2012

Joulukuun ekana


Marraskuun selätys päättyi myräkkään. Otti minusta täydellisen niskalenkin. Antti puhui ja puuskasi, riehui ja rähjäsi


Valmisti joulukuun. Työnsi valkoista joka paikkaan, teki talvipelakan


myyskäsi talviruusun valkoiseen huntuun....

Teki talven, himskatti.