torstai 6. syyskuuta 2012

"Ettei vaan säry!"




Elettiin 1920-lukua. Karjalassa, Pyörän kylässä. Vaatimattomissa oloissa. Ajan harmaannuttamassa hirsitalossa, jossa asui useampi sukupolvi. Navetassa ammui yksi lehmä, kotitarvelehmä. Siitä saatiin maidot, kermat ja kirnuvoit. Lehmä piti pihamaan kasvun kurissa. Söi niittykukat, heinät, ruohot. Niistä siirtyi maku maitoon, ne värjäsivät voin auringonkeltaiseksi.

Pieni tyttö mutusteli aamupuuroa. Mummi lorautti puuroon maitoa. Aamusella lypsettyä separoimatonta lämmintä maitoa. Kannusta. Vaaleansinisestä pienestä posliinikannusta. Se oli pöydän koru. Tyttö ihaili ja silitteli sitä. Tytön mielestä kannu oli maailman kaunein esine. Isommat kannut olivat pulleita. Tämä oli suoraryhtinen ja sileä. ”Katsoa saa vaan ei koskea”, toppuutteli mummi, ”ettei vaan säry”. Aamupalan jälkeen kannu puhdistettiin huolella ja laitettiin kaappiin, ylimmälle hyllylle. ”Ettei vaan säry!”

Tuli sota. Evakkomatkat. Mummi kuoli. Kannu hävisi. Tyttö oli jo aikuisiän kynnyksellä. Muistaa ajatelleensa, että ottikohan mummi sen kannun arkkuun mukaan, ”ettei vaan säry”.

Aika tikitti. Tyttö, yli 70-v, jo elämänsä puolivälin ylittänyt, ehtoopuolelle siirtynyt, kuten Karjalassa sanottiin. Muistilokeroista ilmestyi tuo kannu. Edelleenkin taitavana piirtäjänä tyttö alkoi hahmottaa kannun ääriviivoja. Muisti että siinä oli yhtä terävä nokka, kuin otinkin. Muisti, että kaatonokka oli hirmusen suuri. Maitoa piti lorauttaa varoen, ettei koko kannu tyhjennyt kerralla. Piirteli monet paperit, monet luonnokset. Hänelle tuli pakonomainen tarve luoda tuo kannu uudelleen. Palauttaa se olemaan.

Tyttö75-v ilmoittautui Työväenopiston keramiikkakurssille. Sai kasan savea eteensä. Otti piirustukset ja alkoi muovata. Dreijaa hän ei käyttänyt. Ei ollut enää niin nopea. Kaivoi muististaan kannun yksityiskohtia. Sormet muokkasivat, taputtelivat, silittelivät. Ei haittaa vaikka jää vähän kuhmuja, sehän on jo vanha kannu. Sininen väri päälle. Polttoon. Lasitus. Polttoon. Väristä tuli tummempi kuin alkuperäisessä kannussa oli ollut.Vähän harmitti. Ajatteli, että olkoon, ajan patinaahan se on. Sehän on vanha kannu.

Vuosia kannu seisoi tytön lasivitriinissä. ”Ettei vaan säry”. Sitten se oli jo käytössä pensselien säilytysastiana.

Minä olin pitkään himoinnut tuota kannua. Hypistellyt sitä. Kinusin ja tahdoin. ”Katsotaan nyt”, sanoi tuo tyttö86-v. Sainhan minä sen lopulta. ”Älä vaan säre sitä!” sanoi ja ojensi kannun minulle.

Nyt se on minulla! Tuo sympaattinen, hauska pieni kannu, johon on taputeltu ja silitelty monen ihmisen elämä. Tarina. ”Se ei säry!”



Siinä se nyt tököttää. Tuo sympaattinen kannu.




26 kommenttia:

  1. Kaunis kannu ja niin kaunis on tarina, mikä siihen liittyykin.

    VastaaPoista
  2. No... johan olet Aarteen omistaja.
    Siinä onkin kuvaajalle ja taitelijalle mainio
    inspiraation kohde.
    Erilaiset 'variaaiot' kuvatessa ja siveltimellä
    hahmoteltaessa.
    Historia on jo sellainen etten ole moista ennen kuullut...!
    Aarre - kaikkineen...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eko kiitos, aarre se on minulle todentotta! Kuvaajana olisin voinut paremminkin onnistua... olisi pitänyt saada sormenpainaumat paremmin näkyviin, mutta kun tuo lasitus kiiltelee...!

      Poista
  3. Tämä kannu elää oikeastaan toista elämäänsä. Kannujen tarina on vertaansa vaille ja se tekee vieläkin kannustasi arvokkaamman. Ettei vaan särkyisi..

    VastaaPoista
  4. Upea kannu, taivaan sininen ja muistoja täynnä. Olipa hienoa, että äitisi teki kannun uudestaan. Mikä aarre se hänelle olikaan, muisto sieltä kotoa, mistä piti lähteä.
    Älä nyt vaan säre sitä, kun kuvaat :-)

    VastaaPoista
  5. Etsin joka nurkasta sähköpostiosoitettasi, mutta ei vain näy :-o Avajaiskutsut lähetetään sähköisesti, ja olisin niin mielelläni lähettänyt sinulle, kunhan saan mallin galleriasta. Jos rohkenet antaa, niin omani on uunas@hotmail.fi laita sinne, joohan ♥

    VastaaPoista
  6. Nyt sumentui näkökenttä. Voin hyvin kuvitella kuinka pienen tytön mieleen on jäänyt esine, mihin ei saanut koskea. Minkä muoto, pinnan sileys, väri kiinnosti.
    Muisto säilyi niin pitkään, kunnes sisäinen taiteilija uskoi saavansa se omaksi, ellei muuten niin tekemällä sen itse. Ja se onnistui. Älähän vaan säre sitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvasin sitä aiemmin partsilla, kivieni joukossa ja perikletto, se kaatui kivien päälle. Mutta ei särkynyt! Kyllä säikähdin! Hui.:)

      Poista
  7. Onpas todella mielenkiintoinen tarina ja sympaattisen sininen kannu :)

    VastaaPoista

  8. Aivan ihanan värinen kannu. Minua kyllä pelottaisi kuvata sitä, ihan varmaan särkyisi, olen mestari rikkomisessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten ainalle kommenttiin vastasin, niin olen ollut liki särkeä sen. Nyt olen varovaisempi.
      Minustakin tuo väri on kaunis, onko se vähän lavendeliin päin...?!

      Poista
  9. Kaunis kannut ja hieno tarina. Ihan liikutuin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinat pitäisikin kerätä muistojen kirjaan... Kiitos miiwi♥

      Poista
  10. Miten ihana tarina ja symppis sininen kannu :)

    VastaaPoista
  11. Ihana tarina ja ihana kannu!! Lapsen silmät katsovat esineitä niin tarkkaan, että kaikki on piirtynyt muistiin kuvantarkasti. Itse muistan äidin kirjailemien pöytäliinojen joka piston. Ne ovat nyt minulla aarteina. Onnea kannusta ja kannulle!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuulento, olen tosi iloinen tuosta kannusta, kuten varmaan sinäkin äitisi kirjailemista pöytäliinoista! aarteita todentotta!

      Poista
  12. Mahtava tarina, ja aivan liikuttavan ihana kannu. Siinä näkyy tekijän taputtelut ja silittelyt. Kiitos kun jätit jäljen blogiini, niin löysin tänne :)

    VastaaPoista