Pellen muotokuva. Susupetal.
– ei arvostelu vaan lukukokemus
Rapistelin paketin auki, kuin
suklaarasian. Iloinen omistuskirjoitus sai kirjan tuntumaan omalta.
Saisin ihan itse syödä kaikki. Pidän suklaasta. Utelias ja
kärsimätön kun olen, niin kurkistaan rasian alimpaan kerrokseen ja
haukkaan sieltä makupalan. Niin tein Pellessäkin. Nappasin
kirsikankukan makuisen kohvehdin, mutustelin sitä. Päällinen
maistui makealle, mutta jälkimaku elämälle. Hyvälle.
Ei, ei, älkää nyt käsittäkö
väärin. Tämä Pellen muotokuva ei ole makeaa, pehmeällä
marsinpaanihötöllä täytettyä herkkua. Ei sinne päinkään.
Miksi minä sitten suklaakonvehteihin vertaan. Siksi kun pidän
suklaasta. Siksi kun minun pitää nähdä edessäni konkretiaa.
Siksi kun en osaa hyviä sanoja. Suklaata osaan.
Siirryin toiseen kerrokseen. Nappasin
suuhuni vähän suuremman palasen. Siinä oli hieno maku. Täynnä
erilaisia nyansseja. Nähtyjä, koettuja, kerroksisia. Pieniä chilin makuisia
murusia elämästä, jotka jäivät viimeisenä suuhun pyörimään.
Joissain täytteenä on kitkerää kalkkia, jota pitää makustella
kauan. Ehkä syödä se uudestaan. Jolloin sen maku onkin hieman
erilainen kuin ensimmäisellä maistamalla.
Konvehdit täynnä hienoja sanoja.
Elämäisiä. Niitä on hyvä napsia. Ajatella sitten myöhemmin. Se
on juuri se tärkeä jälkimaku, joka niistä jää suuhun. Se joka
saa avaamaan rasian ja syömään lisää, uudestaan. Eturuuaksi.
Alkupaloiksi. Pääruaaksi. Jälkiruuaksi. Saunan jälkeen.
Nuotiolla. Ratikassa. Aamukahvipöydässä.
”Minä tiedän totuuden. Mummot
kaatuvat mutkissa.”
Pellen muotokuvaa on hyvä kuljettaa
mukana. Napsia suuhunsa tarinoita, joita sujuvat sanat kuljettavat.
Ottavat mukaansa. Bussissa lukiessaan täytyy olla tarkkana, ettei
aja ohi pysäkkinsä. Kirjan maku on houkuttava. Bussissa
kannattaakin ottaa suuhunsa vain pieni konvehti, jos on lyhyt matka.
Minulla on vielä monessa kerroksessa
maisteltavaa. Olen nauttinut vasta alkupaloja. Nyt jo tiedän, että
tulen nauttimaan jokaisesta suupalasta, koska niissä maistuu elämä.
Niihin ei tukehdu.
”Kaulallani kyynelistä tehdyt
helmet, niillä sidon särkyneet sydämet, muiden ihmisten.
Korvissani kuulevat korvakorut, olen ihana ihminen, kuuntelen.
Kuulen.”
Pellen muotokuva on Susupetal. Niin
näköinen. Niin oloinen. Niin makuinen. Niin hyvä.
Hieno makuelämys. Kannattaa maistaa.
Älkää antako suklavertauksen sotkea
tosiasioita. Se on vain minun ontuva tapani kertoa
lukuelämyksestäni.
”Minulla on tänään
tyyntymispäivä, Tuulen Tyttö hymyili. Pakko pitää sellaisia,
vaikka en niin välitäkään olla paikoillani. Mutta en todellakaan
käy tyyntymässä missään hiljaisessa paikassa, tarvitsen
liikettä, ja koska en voi itse tanssia, katson ihmisiä, jotka
tanssivat. Huomaatko, he ovat koko ajan liikkeessä?”
(Lainaukset Susupetalin kirjasta:
Pellen muotokuva)
