Yksi päivä. Yksi ainut päivä. Aurinko tiesi, että sen kuuluu helottaa. Juuri tuona päivänä. Perjantaina. Se tiesi, että sillä on erikoistehtävä juuri tuolle päivälle. Neljä (kolme+yksi aviomies), minulle ennen kohtaamatonta ihmistä saapui kohtaamispaikalle, kuka tallustaen, kuka bussilla, kuka ratikalla, taksillakin. Pitemmän ja lyhyemmän matkan takaa.
Tapaamisen järjestänyt virtuaaliystävä muuttui oikeaksi, eläväksi. Lämmin katse, hymy. Hänen kanssaan oli helppo puhua, tutun turvallisen ihmisen. Sosiaalinen erakko itsessäni vetäisi sieluni verhot auki että räiskähti. Halattiin puhutiin höpötettiin syötiin värillisiä karkkeja. Paikalle saapui yllättäen lisää oikeaksi muuttuneita virtuaali-ihmisiä, toinen...kolmas.... Silmät löysivät silmät, ystävälliset. Halauksia, kohtaamisen iloa, naurua, kikatusta, kyyneleitä.. Tunnelma oli lämmin, yhtä lämmin kuin aurinko, meitä hellivä. Vaihdettiin kuulumisia, kerrottiin elämästämme. Aika pysähtyi.
Lähdimme kukin omia teitämme, mutta tiedän ettemme eronneet.
Istuin parvekkeella ja ajattelin, sulattelin, tapahtunutta. Minulla oli äärettömän hyvä olo. Ihmisistä. Käsi alkoi piirustaa huomaamattaan vanhan kirjekuoren taakse....
Susupetal...
Wonders....
Elegia... minä... aurinko.. Voi miten paljon voimaa sainkaan noista ihmisistä. Toivottavasti pystyin itsekin jotain antamaan.
Aurinko laskeutui sulkien kaiken tapahtuneen syliinsä. Säilöi pakettiin... Istuin..... kertasin tarinointiamme.... lähetin lämpöisiä ajatuksia tapaamilleni ihmisille, ystäville..
Kyllä elämä tietää, mitä sen joskus pitää tehdä.
Huiskis!