Enkeli oli tullut siihen ikään, että se oli saanut Ukolta suojelustehtävän. Toiveikkaana se lenteli, liiteli, kaarteli ja etsi suojeluskohteita. Vaisua oli. Näytti siltä, että kukaan ei suojelusta tarvinnut.
Lentomatka jatkui läpi tuulten ja tuiskujen, myrskyjen ja vaarojen.
Suru valtasi enkelin mielen. Se näki kurjuutta, pahuutta, köyhyyttä, mutta kukaan ei tahtonut sitä suojelijakseen. Se tunsi itsensä täysin turhaksi. Voimattomaksi. Sen lentovoimat olivat aivan lopussa ja siipiä särki. Enkeli antautui tuulen vietäväksi ja leijui hiljalleen suuren meren syliin. ”Nyt minä kuolen” oli ajatus sen väsyneessä mielessä. Toivo sammui sen silmistä. Ahnaat vaahtopäät kastelivat sen siivet lentokyvyttömiksi.
Yhtäkkiä enkeli tunsi jonkun koskettavan itseään. Aallokossa kellui ränsistynyt sydän. Enkeli kuuli kuiskaavan äänen sanovan: ”Tule tänne, minä tarvitsen sinua, matkataan yhdessä. Matkataan pienten ihmisten luo, ne huolivat meidät.” ”Oi kiitos sinä VanhaViisas, yhdessä on hyvä.”, huokaisi enkeli ja käpertyi lämmittelemään sydämen vasempaan kammioon. Se näki unikuvia tulevista suojelustehtävistään pienten ihmisten maassa.
Luovalauantaihaaste: ENKELI
