Vanha meni, uusi alkoi. Masennuksella.
Ahdistuksella. Kun ihminen huomaa, että on monta päivää
haahuillut yöppä päällä, tekemättä mitään. Saamatta mitään
näkyvää aikaiseksi, se itkettää. Itsensä pakottaminen ei
onnistu. Asioiden siirtäminen tuonnemmaksi kyllä onnistuu. Olen
perunut lääkärikäyntejä, siirtänyt aikoja myöhemmäksi. Olen
taitava keksimään syitä, miksi juuri nyt en pääsekään
vastaanotolle, kokeisiin. Miksi en jaksa viedä roskapussia. Tänään.
Ruokahuoltoonikin olen keksinyt Alepan
kauppakassin: nettitilaus ja kassit tuodaan samana päivänä
kotiovelle. Helppoa. Vaivatonta.
Ei ole syytä nousta sängystä, paitsi
jääkaapille. Surusyöppö kun olen. Ahdistusleipää, tuskapitsaa,
surusuklaata. Kaikki käy. Ja posket pullistuu. Olen kokenut tämän
ennenkin ja luullut päässeeni siitä eroon. Vaan ei. Nyt se jälleen
kaappasi minut. Pitää tiukoin ottein kiinni. Hengittäminen on
vaikeaa.
Sosiaalinen elämä ei innosta. Välillä
pidän puhelimenkin kiinni, ettei vaan kukaan soita.
Miksi minä tämän kirjoitan.
Itselleni. Muistipaikaksi. Päiväkirjamerkinnäksi. On ihan pakko kirjoittaa. Jotta voin lukea tämän uudestaan ja
uudestaan. Löytäisin rivien välistä valonkipinää. En kerjää
sääliä, en tarvitse ymmärrystä. En halua mitään, en ketään.
Haluan itseni takaisin. Kokonaisen itseni. Tämä kirjoittaminenkin takeltelee, tökkii.
Ei tästäkään tule yhtään mitään.
Aamukolmelta löysin itseni
piirustelemasta. Laiska-Leppoja. Huomasin etsiväni sille ilmeitä,
lukuisia ilmeitä. Oli piirrettävä kymmeniä kuvia, jotta oikea
olemus löytyisi. Vapisevalla kädellä. Piirrellessä on pääni pullollaan laiskaleppoja.
Itkua putoilee paperille, kun muistan omaa koiraani, rakasta
Perämiestä. Laiskalepon hahmottuminen muistuttaakin Perämiehen
olemusta. Niin kauan kun viiva jaksaa seurata kynää, on oloni
jotenkuten siedettävä. Voisi toimia kotiterapiana. Oma
terapiakoira! Sitä ei tarvitse edes ulkoiluttaa! On siinä huonoja
puoliakin, se on yhtä laiska ja yhtämoinen syöppö kuin minäkin.
Kun käsi ei enää jaksa, syöksyn
syvälle. Maton alle. Pois näkyvistä. Jonnekin.
Kyllä tämä ohi menee. Aina se on
mennyt, sanon lohduksi itselleni....
