torstai 3. tammikuuta 2013

Terapiakoira




Vanha meni, uusi alkoi. Masennuksella. Ahdistuksella. Kun ihminen huomaa, että on monta päivää haahuillut yöppä päällä, tekemättä mitään. Saamatta mitään näkyvää aikaiseksi, se itkettää. Itsensä pakottaminen ei onnistu. Asioiden siirtäminen tuonnemmaksi kyllä onnistuu. Olen perunut lääkärikäyntejä, siirtänyt aikoja myöhemmäksi. Olen taitava keksimään syitä, miksi juuri nyt en pääsekään vastaanotolle, kokeisiin. Miksi en jaksa viedä roskapussia. Tänään.

Ruokahuoltoonikin olen keksinyt Alepan kauppakassin: nettitilaus ja kassit tuodaan samana päivänä kotiovelle. Helppoa. Vaivatonta.

Ei ole syytä nousta sängystä, paitsi jääkaapille. Surusyöppö kun olen. Ahdistusleipää, tuskapitsaa, surusuklaata. Kaikki käy. Ja posket pullistuu. Olen kokenut tämän ennenkin ja luullut päässeeni siitä eroon. Vaan ei. Nyt se jälleen kaappasi minut. Pitää tiukoin ottein kiinni. Hengittäminen on vaikeaa.

Sosiaalinen elämä ei innosta. Välillä pidän puhelimenkin kiinni, ettei vaan kukaan soita.

Miksi minä tämän kirjoitan. Itselleni. Muistipaikaksi. Päiväkirjamerkinnäksi. On ihan pakko kirjoittaa.  Jotta voin lukea tämän uudestaan ja uudestaan. Löytäisin rivien välistä valonkipinää. En kerjää sääliä, en tarvitse ymmärrystä. En halua mitään, en ketään. Haluan itseni takaisin. Kokonaisen itseni. Tämä kirjoittaminenkin takeltelee, tökkii. Ei tästäkään tule yhtään mitään.

Aamukolmelta löysin itseni piirustelemasta. Laiska-Leppoja. Huomasin etsiväni sille ilmeitä, lukuisia ilmeitä. Oli piirrettävä kymmeniä kuvia, jotta oikea olemus löytyisi. Vapisevalla kädellä.  Piirrellessä on pääni pullollaan laiskaleppoja. Itkua putoilee paperille, kun muistan omaa koiraani, rakasta Perämiestä. Laiskalepon hahmottuminen muistuttaakin Perämiehen olemusta. Niin kauan kun viiva jaksaa seurata kynää, on oloni jotenkuten siedettävä. Voisi toimia kotiterapiana. Oma terapiakoira! Sitä ei tarvitse edes ulkoiluttaa! On siinä huonoja puoliakin, se on yhtä laiska ja yhtämoinen syöppö kuin minäkin.

Kun käsi ei enää jaksa, syöksyn syvälle. Maton alle. Pois näkyvistä. Jonnekin.

Kyllä tämä ohi menee. Aina se on mennyt, sanon lohduksi itselleni....



43 kommenttia:

  1. Marraskuulla kokeilin samaa ja kokeilen joka marraskuu. En hae säälinsanoja sinulle, mutta lohdutuksena ja kokemuksesta voinen sanoa: Kun menee tarpeeksi alas, ei ole enää muuta tietä kuin ylös päin, ja valo vähitellen voittaa. Jonain päivänä, riisut yökkiksen ja katsot, kuinka kauniisti aurinko nousee. Nouse sen mukana, joka aamu vähän lisää. Iso hali sinulle♥
    Piiruksesi ovat mainiot :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, sinulla se on marraskuu. Hyvä kun yksi kuukausi riittää. Itselläni menee joskus useampi putkeen....

      Poista
  2. Säälisanoja en myöskään anna, mutta ymmärrän Sinua.
    Tuttu tunne on halu muuttaa lääkärikäyntejä yms. tutkimuksia, pelko vääntää sisukset nurin. Pelosta huolimatta olen sinnikkäästi käynyt mahdollisimman pian tutkimuksissa ja lääkärilläkin, jotten jäisi liian kauaksi ahdistuksen ja masennuksen pariin, koska sieltä on sitä raskaampaa nousu ylös.
    Tutkimus tulosten odottaminen on siltikin raskasta, voimat hupenee.
    Elämään uskon palautuminen vie aina aikaa.
    Terapion itseäni, olen huomannut sen auttavan, mutten viitti tähän sitä kirjoittaa.

    Rohkeutta ja voimaa Sinulle Kiiris!

    VastaaPoista
  3. Äh, auttaisiko, jos tulisin käymään? Ainakin avajaisiin voisit tulla, eikö niin?

    Niin tuttu tunne.
    Ollaan yhteyksissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi tulen, jos vaan jaksan.... pystyn. Taidan olla tosi huonoa seuraa juuri nyt...

      Poista
  4. Voi, tsemppiä tsemppiä...tiedän tuon tunteen minäkin. Kyllä terapiakoira auttaa, uskon niin...

    VastaaPoista
  5. Usko pois, jossakin vaiheesa ilmaantuu oljenkorsi, josta voit ottaa kiinni, joka nostaa pintaan. Se voi olla vaikka Leppoterapia! (tiedän,juuri nyt tämä ei todellakaan lohduta)

    ♥halaus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai ravintola Oljenkorsiko? Se on tossa aika lähellä, vaan en jaksa sinnekään.. :))) Kiitos ystäväni♥

      Poista
    2. Tai ravintola Huumorinkukka, sellainen taitaa löytyä keittiöstäsi ;D

      Poista
  6. Vaan eikö ole jo pieni valon merkki, kun aloitit piirtelemään? Ja oivalsit Terapiakoiran. Voisitko niiden avulla ruveta räpiköimään ylemmäs, vai?
    Minä pistän monesti alakulon yllättäessä pipon päähän ja painelen metsään, joelle, ihan minne vaan, että saan väljyyttä hengttää, sillä minua ahdistavt seinät. Meillä jokaisella on oma kikkamme, joka alkaa potkia persuuksille jossain masennuksen vaiheessa.

    VastaaPoista
  7. Et ole yksin, me muistamme sinua!!!

    VastaaPoista
  8. Tsemppejä ja haleja sinulle Kiiris!

    VastaaPoista
  9. Tsemppiä...lähetän ajatuksissani sinulle voimia!

    VastaaPoista
  10. Se on tämä kaamos. Toisaalta jotkut sanovat, että valon lisääntyminen lisää ahdistusta enemmän kuin pimeä.
    Susu tuolla heittää ajatuksen, että menisit avajaisiin. Ehkä minäkin tulen. En ole vielä varma, mutta mietin.

    VastaaPoista
  11. Purkautuminen helpottaa. Päivät jo pitenevät, valoa on päivä päivältä enemmän.
    Jaksamista, nyt odotetaan jo kevättä.

    VastaaPoista
  12. Yöpät päällä kaiken aikaa (painetaanko peukkua=PP?) Lohtusyömistä (PP?) Sosiaalinen elämä 0-(PP)??? Tottakai tämmä täytyy kirjoittaa. Puhaltaa lattialle, piilottaa maton alle, tai lukuisiksi piirustuksiksi lehtien kulmaan..
    Iso hali!

    VastaaPoista
  13. Tsemppiä.
    Hyvä kun kirjoitit. Toivon, että kun kuukauden kuluttua luet uudestaan, on tämä aika mielessäsi kuin pahaa unta.
    Halaukset sinulle - ja rutistus kaupan päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuuh, orvokki, kuukausi on pitkä aika... Kiitos sinulle.

      Poista
  14. Mitäs tuumaisit jos Perhottaren päiväunet lentäisi luoksesi ? Ne nostaisivat sinut takaisin siivilleen. Nyt on ihan selvästi Perhottaren saavuttava luoksesi rakkauspussin kanssa. Jos hyväksyt ehdotukseni laita sähköpostia : perhottarenpaivakirja@gmail.com

    VastaaPoista
  15. Hyvää syntymäpäivää Lepolle, voimia ja iloa sinulle. Ja meheviä luita Perämiehelle, joka varmaan valloittaa juuri uusia meriä jossain somalla pikku purrellaan (snif).

    VastaaPoista
  16. Humporintaju on tallella ja käden tekemä ilmeikäs viiva. Se on jo hyvin merkittävää, muu korjaantuu ajallaan. Anna itsellesi aikaa, taputa pyllylle ja sano, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Sinusta tykätään, vaikka et aina naurakaan. Sinua kaivataan, vaikka et aina tulekaan. Sinua ymmärretään, vaikka et antaisikaan. Tulemme uudestaan, vaikka et odottaisikaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyyyyy...yyy.... kiitos Uuna kauniista sanoistasi... yyyyy...

      Poista
  17. Älä anna periksi, kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaan. Usko pois tiedän kokemuksesta. Kipua ja taistelua joka päivä. Lääkkeitä kymmeniä päivässä ja pistoksia. Sytostaattia kerran viikossa ja siitä aiheutuva paha olo. Luulisi tuon jo masentavan, kyllä aivan per....sti , mutta jos minä en anna periksi, niin älä sinäkään. Hengessä mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan.... ja minä ruikutan täällä. Sydän pullollaan lähetän voimahaleja, sinä niitä tarvitset enemmän kuin minä. Periksi ei anneta, Harry!

      Poista
  18. Kunhan aurinko taas paistaa -kyllä se taas paistaa, usko pois- avaa ikkuna ja kuuntele. Talitintit laulaa kevättä!

    VastaaPoista
  19. Huumoria riittää sinulla vielä, joten hengissä olet...
    avaa edes parvekkeen ovi ja kurkista pakkasilmaan hetkeksi...
    Yritä kävellä portaita / tai hissillä alas ja kurkista ulko-ovesta kadulle...
    helpottaako edes hieman - vaikka se yöpuku päällä muuten oleilisit...
    Rakkaudella pappilanmummo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana pappilanmummo! Ihan hyviä neuvoja, ehkä jopa pystyisin toteuttamaan. Eilen meninkin parvekkeelle, laitoin talipallon linnuille sinne roikkumaan, jotta näkisin jotain elävää elämää. Sitähän kyllä ei saisi kait parvekkeelle laittaa. Yksi tai kaksi pikkulintua siinä on käynyt nokkimassa.
      Portaiden kävelyä olen miettinyt, asun nimittäin 9. kerroksessa, että ihan ylös asti en kyllä, mutta ehkä yhden kerroksen.

      Poista
  20. Palaan tänne vanhaan. Sinusta ja viivoistasi tulee aina mieleen Jaakko Löytyn laulu, jota jossain kommenteissani olen lainaillutkin. Sellaista viestiä pystyt lähettämään meille muille -yöppärissäkin:

    "Sisälläni pieni toivo itää:
    Kyllä tästä vielä selvitään
    Kunhan oikeudesta kiinni pitää
    Lyödään aukko yöhön pimeään.

    Vaikka musta-valkoinen ois maailma
    Silti oikeus on meillä kaikilla
    Nähdä sateenkaaren värisiä unia"

    VastaaPoista