Olen koko syksyn iloinnut bloggaajien saavutuksista. Heidän uusista kirjoistaan, runokirjoistaan, tulevista ja olevista taidenäyttelyistään. Elegia, Ari, Uuna, Susupetal, Johanna ja varmasti moni moni muukin. Hienoa kertakaikkiaan. Onnittelut heille, sydämestäni.! Pakko on vielä mainita hunajantekijät ja koruntekijät!!!
Ei ei kateellinen en ole. En edes osaa. Ylpeä olen heistä.
Minä vaan en saa mitään aikaseksi. Suunnittelen, häärästelen, kaavailen, ei vaan synny mitään. Hyvän lopputuloksen saaminen vaatii paljon työtä. Osaamista. Voimia. Kärsivällisyyttä. Pitkää pinnaa. Rohkeutta. Ja ties vaikka mitä. Minulla ei taida olla noista mitään. Tai jos onkin, ne ovat jossain piilossa. Nurkassa. Hiljaa kritiikinpelossa. Varsinkin itsekritiikin, joka on voimallisin päällepäsmäri minussa.
Vaan ette tiedäkään. Tein minäkin yhden kirjan. Sellaisen aikuisten katselukirjan jossa saa nauraa jos naurattaa. Sellaisen joita pikkulapsille annetaan katseltavaksi. Ei mene sivut helposti hiirenkorville, eikä haittaa sivuille tippuneet jugurttiläntit. Ne voi pyyhkiä pois. Otin kirjasesta kokonaista kolmen kappaleen koe-erän. Niiettä julkaistu on. Mitäs siihen sanotte. Itskritiikki on tosin käynyt sen moneen kertaan läpi ja päättänyt, että pitää parantaa. Hahaaaa.
Enivei, itsetunnon kohottamiseksi päätin suoda itselleni oman exlibirekseni. Eikö ookin huikeeta ja hienooo. Jos joskus saan pienenpienestä kirjasestani parannetun painoksen, niin ehdottomasti laitan siihen exlibrikseni.
Paras kissanhännännostaja on kissa itse.
