"Ettei vaan säry!"

Elettiin 1920-lukua. Karjalassa, Pyörän kylässä. Vaatimattomissa oloissa. Ajan harmaannuttamassa hirsitalossa, jossa asui useampi sukupolvi. Navetassa ammui yksi lehmä, kotitarvelehmä. Siitä saatiin maidot, kermat ja kirnuvoit. Lehmä piti pihamaan kasvun kurissa. Söi niittykukat, heinät, ruohot. Niistä siirtyi maku maitoon, ne värjäsivät voin auringonkeltaiseksi.

Pieni tyttö mutusteli aamupuuroa. Mummi lorautti puuroon maitoa. Aamusella lypsettyä separoimatonta lämmintä maitoa. Kannusta. Vaaleansinisestä pienestä posliinikannusta. Se oli pöydän koru. Tyttö ihaili ja silitteli sitä. Tytön mielestä kannu oli maailman kaunein esine. Isommat kannut olivat pulleita. Tämä oli suoraryhtinen ja sileä. ”Katsoa saa vaan ei koskea”, toppuutteli mummi, ”ettei vaan säry”. Aamupalan jälkeen kannu puhdistettiin huolella ja laitettiin kaappiin, ylimmälle hyllylle. ”Ettei vaan säry!”

Tuli sota. Evakkomatkat. Mummi kuoli. Kannu hävisi. Tyttö oli jo aikuisiän kynnyksellä. Muistaa ajatelleensa, että ottikohan mummi sen kannun arkkuun mukaan, ”ettei vaan säry”.

Aika tikitti. Tyttö, yli 70-v, jo elämänsä puolivälin ylittänyt, ehtoopuolelle siirtynyt, kuten Karjalassa sanottiin. Muistilokeroista ilmestyi tuo kannu. Edelleenkin taitavana piirtäjänä tyttö alkoi hahmottaa kannun ääriviivoja. Muisti että siinä oli yhtä terävä nokka, kuin otinkin. Muisti, että kaatonokka oli hirmusen suuri. Maitoa piti lorauttaa varoen, ettei koko kannu tyhjennyt kerralla. Piirteli monet paperit, monet luonnokset. Hänelle tuli pakonomainen tarve luoda tuo kannu uudelleen. Palauttaa se olemaan.

Tyttö75-v ilmoittautui Työväenopiston keramiikkakurssille. Sai kasan savea eteensä. Otti piirustukset ja alkoi muovata. Dreijaa hän ei käyttänyt. Ei ollut enää niin nopea. Kaivoi muististaan kannun yksityiskohtia. Sormet muokkasivat, taputtelivat, silittelivät. Ei haittaa vaikka jää vähän kuhmuja, sehän on jo vanha kannu. Sininen väri päälle. Polttoon. Lasitus. Polttoon. Väristä tuli tummempi kuin alkuperäisessä kannussa oli ollut.Vähän harmitti. Ajatteli, että olkoon, ajan patinaahan se on. Sehän on vanha kannu.

Vuosia kannu seisoi tytön lasivitriinissä. ”Ettei vaan säry”. Sitten se oli jo käytössä pensselien säilytysastiana.

Minä olin pitkään himoinnut tuota kannua. Hypistellyt sitä. Kinusin ja tahdoin. ”Katsotaan nyt”, sanoi tuo tyttö86-v. Sainhan minä sen lopulta. ”Älä vaan säre sitä!” sanoi ja ojensi kannun minulle.

Nyt se on minulla! Tuo sympaattinen, hauska pieni kannu, johon on taputeltu ja silitelty monen ihmisen elämä. Tarina. ”Se ei säry!”

Siinä se nyt tököttää. Tuo sympaattinen kannu.