Jukeboxi - hetki elämästä

Asfaltilla kopisivat korot. Matalat korot. Sellaiset joissa oli pieni rauta. Jotenkin tyttö tiesi olevansa elossa, kun kuuli askeleidensa äänet. Tyttö oli pukeutunut tiukkiksiin ja selkäpuolelta napitettuun villatakkiin. Laivastonsinisiin. Tuolloin oli muotia pitää villatakkia väärinpäin. Hän kopsutteli varastettuun hetkeensä. Nurkan takana olevaan kivijalkabaariin, jukeboxin äärelle. Kotona ei ollut musiikkipelejä, joilla soitella mielimusiikkia. Ei omaa nurkkaa rauhassa hengittää. Hän tarvitsi ilmaa. Hän tarvitsi tuota musiikkia. Hetken itselleen.

Muutama rappu jalkakäytävältä alaspäin. Korot kopisivat pari askelta baarin kaakeloidulla lattialla tytön suunnatessa jukeboxille. Hän ei ottanut juomaa, ei limua, ei mitään. Nyrkkiin puristetut pennoset riittivät vain musiikin kuunteluun. Lämmenneet kolikot kilahtivat jukeboxin uumeniin ja baarin täytti 60-luvun musiikki.

Tyttö ei nähnyt mitään, ei huomannut ketään. Ei ujoudeltaan uskaltanut, uppoutui säveliin. Ei havainnut poikaa joka istui pöydässä limukkaa juoden. Hän ei tiennyt että poika katseli musiikin tahdissa varovasti keinuvia lanteitaan. Ei tiennyt, että se oli naapuritalon poika. Poika oli myös varastetussa hetkessään. Puhalteli tupakansavuja hiljaa nautiskellen. Kotona ei voinut eikä saanut polttaa.

Jukeboxi hiljeni. Musiikin lumo loppui. Tyttö kääri varastetun hetken kainaloonsa. Asteli nopeasti ovesta ulos. Ei vilkaissutkaan pöydässä henkosia sauhuttelevaan poikaan. Ei tohtinut.

Hei eivät tienneet tuolloin, että rajapinnat olivat vain muutaman metrin päässä toisistaan, kohtaaminen  katseen takana.

Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin he tietävät.